Monia vuosia sitten ostin eräästä ketjuliikkeestä kuvassa näkyvän sormuksen. Sinä päivänä olin erityisen onnellinen. Laitoin sormuksen saman tien sormeeni ja ratikkapysäkillä iloisesti viheltelevä mies kysyi, oliko se norsunluuta. Ei ollut, mutta siitä päivästä lähtien se on kestänyt kuin norsunluu ajoittain vauhdikkaassa elämässäni ja ympäriinsä heiluvassa kädessäni. Tai no, on siitä pari ruusunlehteä irronut mutta siinä se.
Jostain syystä sormuksesta tuli identiteettisormukseni. Siitä tuli niin iso osa minua, että ystäväni kyselivät sen perään jollei se ollut sormessani. Kun sormus oli hukassa, sen löytyessä taskunpohjalta valtasi niin minut kuin ystävänikin suorastaan herkistynyt helpotuksen tunne. Ikään kuin se olisi ollut kihlasormukseni, ja olisin purkanut jotain suurta ja tärkeää sen ollessa poissa.
Sormus on ollut hukassa erittäin usein. Välillä olen ollut varma sen lopullisesta katoamisesta. Mielessäni olen kiittänyt elämäämme yhdessä muistoja kaihertaen, kunnes - yllättäen - se on sitten löytynyt kengästä, vessan lattialta tai tuttavan kotoa. Hämmentävää sormuksessa on, että se on tullut aina ulos piilostaan paskimpina päivinä, sellaisina, kun olo on kaikkea muuta kuin seesteinen. Sen löytäessäni hymy on palannut huulilleni ja se onnellinen päivä, jona sormuksen hankin, on muistunut taas mukavasti mieleen.
En ole käyttänyt sormusta enää pitkään aikaan. Luulen, että pelkään sen katoavan. En omista muutenkaan paljoa koruja, sillä hävitän kaikki asusteiseksi luokiteltavat helposti. Tästä syystä tyylini on aina koruton, koska koruni ovat yksinkertaisesti teillä tietämättömillä. Mutta jostain syystä ruususormus (joka muistuttaa myös kukkakaalia) on pitänyt minusta sitkeästi kiinni. Ihan kuin se olisi päättänyt jäädä elämääni vähän pidemmäksi aikaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.