Hattufriikin muistelmat

Minä pidän hatuista. Ei, pidän on liian laimea sana. Miten olisi rakastan? Eihän se ole liian vahva sana, kun kuitenkin olen erittäin kiintynyt näihin elämäni sulostuttajiin? Joo, uskon että rakastan on sopiva sana tähän yhteyteen. Aloitetaanpa siis alusta...

Minä rakastan hattuja. Hattu löytyy päästäni lähes joka päivä, kuten varmaan jokainen minut tunteva on huomannut. Mutta miksi? Mikä niissä viehättää? Antavatko ne minulle elämänohjeita Lajitteluhatun tavoin?

Hatuista tuli osa pukeutumistani lukiossa. Ensiksi innostuin pipoista. Niinhän siinä sitten kävi, että kun lapsena sitä niskuroitiin eikä suostuttu pitämään pipoa päässä vaikka olisi ollut kuinka kylmä, niin yhtäkkiä en halunnut ottaa pipoa pois päästä edes koulutunneilla. Vähitellen aloin hankkia pipojen rinnalle myös ihan oikeita hattuja, sellaisia lierillisiä siis. Pian huomasin, että hattujen käyttöön jää todella pahasti koukkuun. Ilman hattua oloni on vajavainen.

Minulle hattujen hinta tai ostopaikka ei ole merkityksellinen (nimim. useimmat hattuni on ostettu H&M:ästä), vaikka toki mieluusti huolisinkin jonkin hienon päähineen pienestä ranskalaisesta vintage-putiikista. Lempihattuni ei myöskään ole se kuuluisa valkoinen yksilö, jonka eräänä keväisenä lauantaina painoin päähäni juhlallisessa seremoniassa. Hatun arvon ja rakkauden sitä kohtaan määrittää sen vähitellen karttuva historia. Hatut ovat kulkeneet päässäni festareilla, lomamatkoilla, juhlassa ja arjessa, milloin missäkin. Eräs hattuni muotoutui reilireissulla rinkassa uuteen, epämuodostuneeseen muotoon, mutta sen käyttökelvottomuus ei surettanut, sillä ainakin tiesin, että se oli elänyt hienon elämän ja päässyt reissaamaan Espanjaan saakka.

Yllätyn vieläkin siitä, kuinka paljon hatuilla saa huomiota. Erityisesti iltaelämässä on yleistä, että tutustuessani uusiin ihmisiin he jossain vaiheessa iltaa tahtovat kokeilla hattuani. Ventovieraatkin tulevat kommentoimaan niitä. Hattujen väliaikainen vaihtaminen on myös varsin hauskaa puuhaa ja sainpahan kerran jopa lätkäkypärän päähäni vaihtarina.

Yksi haittapuoli hatuissa kuitenkin on: ne osaavat lentää. Kerran liikenne pysähtyi, koska hattu päätti lentää tuulen mukana pois päästäni ja laskeutua keskelle katua. Se oli hieman noloa. En silti tuomitse hattuja tämänkään vuoksi, sillä täytyyhän ymmärtää, että lentäminen on hieno taito ja hattujen täytyy harjoitella sitä aina silloin tällöin.

Hattu pelastaa bad hair dayn, hattu näyttää coolilta, hattu suojaa tuulelta ja tuiskulta, hattu päässä on aina hauskempaa! Lista on loputon ja toivonkin, että hatun käytön ilosanoma leviäisi ja saisi uusia kannattajia! Se on hauskaa puuhaa eikä kovin vaikeaakaan, kuten seuraavaksi todistan.

Käyttöohje hatun käyttöön:

1. Laita hattu päähäsi.
2. Ole hattu päässäsi.
3. Feel the difference.

Arjen yllättäjä: Henry!

Se tunne kun avaat huoneesi oven ja huoneessa näyttää siltä kuin siellä olisi pidetty esikoulun ensimmäinen välitunti. Papereita siellä täällä, vaatteet tuolilla, tyynyt lattialla, pöytäkin näyttää enemmän abstraktilta taideteokselta kuin työskentelyalustalta ja nurkissa pölypallerot suunnittelevat jo ensimmäistä vallankumoustaan, vain ruokalautaset ja vesivärit seiniltä puuttuvat. Aluksi vaivun epätoivoon, mutta sitten muistan, että minulla on uusi ystävä, täydellinen tälläistä totaalista hävitystä varten ja se ystävä on Henry.  

  Henrystä liikkui aluksi paljon huhuja. Joidenkin mukaan se on vasta lapsi, joka välillä oikuttelee, jotkut huhut väittävät Henryn olevan vanha ja tulevansa jo tiensä päähän. Voi olla myöskin mahdollista, että Henry kertoo kaikille hieman erinlaisen tarinan. Minulle hän kertoi työskennelleensä pienessä asuntolassa jo vuodesta -83 (en tiedä kuinka luotettavaa tietoa tuo on) ja hän on kotoistin Imurlandiasta, pienestä valtiosta keskeltä Indokiinaa. Hän sanoo olleensa erittäin tyytyväinen työsopimukseensa, johon kuuluu päivittäiset ilmaiset ateriat ja oma pieni yksiö siivouskomerossa. Ainiin, jos jollekin jäi epäselväksi niin voisin tässä hieman täydentää, että Henry on siis pieni vihreä imuri, koiranpentumaisella katseella ja suurilla silmillä varustettuna.

Henry elinympäristössään.

 Suloisesta ulkomuodostaan huolimatta, Henry on sen verran kova jätkä, että on tatuoinut oman nimensä valkoisella värillä selkäänsä.

Henryn tatuointi.

 Kävin siis pyytämässä Henryä auttamaan sotkun siivoamisessa. Henry ei oikein tykännyt kun kesken päiväunien herätin hänet ja laitoin komeron valot päälle. Siispä koko sen ajan kun raahasin häntä töihin, Henry osoitti lapsellisesti mieltään kolistelemalla käytävällä, törmäilemällä seiniin ja pitäen kauheaa mekkalaa kuin uhmaikäinen lapsi. Lopulta hän suostui kompuroimaan kynnyksen yli ja rullasi painavalla ruhollaan suoraan varpaideni päältä (luulen, että hän teki sen aivan tahalleen).  Kiukuttelun jälkeen Henry kuitenkin hoiti hommansa, niin kuin yleensä, ja söi vatsansa täyteen. Minusta Henryn oli turha valittaa, koska ainoa mitä hänen tarvitisi ikinä tehdä oli nukkua ja syödä. Tosin se mitä Henry söi ei välttämättä ollut mitään gourmet ruokaa, mutta hänhän oli imuri! Siihen Henry vastasi katkerasti: "Ethän säkään mitään paskaa syö." Siinä vaiheessa Henryn oli aika painua koppiinsa nukkumaan ja selvittelemään ajatuksia. Ehkä hän olisi seuraavan kerran auttavaisempi. Jopa pölynimurilla on huonot päivänsä.  

Mr. Buddha ja pikku-Siddharta

Sisareni esitteli minulle muutama vuosi takaperin mr. Buddhan. Ensitapaamisemme sujui hilpeissä merkeissä. Mr. Buddhassa oli jotain niin alkukantaisen riemukasta, että nauroin hänelle, mutta hän ei loukkaantunut. Itseasiassa hän vain nauroi entistä enemmän. Siinä me nauroimme yhdessä, minä ja mr. Buddha. Silitin hänen valkoista vatsaansa. Hänen ilmeinen liikalihavuutensa ei näyttänyt häiritsevän häntä, joten en antanut sen häiritä minuakaan. Mr. Buddhan elämänilo oli tarttuvaa. Halusin tulla hänen kaltaisekseen. Halusin olla yhtä onnellinen ja saada ihmiset hymyilemään. Siispä otin mr. Buddhan asumaan huoneeseeni.

Seuraavana aamuna heräsin ja näin mr. Buddhan pöydälläni kannustamassa minua uuteen päivään kädet voitokkaasti ilmassa. En voinut olla hymyilemättä katsellessani tuota onnellista punkeroa. Oma vatsanikaan ei vaikuttanut niin pehmeältä verrattuna mr. Buddhan pinkeään pömppöön. Tiesin, että meidät oli luotu toisillemme. Aina kun olin onneton, mr. Buddha muistutti minua kaiken hetkellisyydestä ja elämän mukavista puolista. Hänen hymynsä ei hyytynyt toivottomimmissakaan olosuhteissa. Mr. Buddhan vilpittömään rohkaisuun voin luottaa aina.

Päätin tänä syksynä adoptoida mr. Buddhan kanssa pikku-Siddhartan Indiskasta. Koko hylly oli täynnä kodittomia munkkilapsia matkallaan kohti valaistumista. Adoptoinnissa ei voi välttyä tietyiltä kuluilta ja epäilinkin, onko tämä taloudellisesti järkevää. Kaikki epäilyni haihtuivat, kun pääsin pikku-Siddhartan kanssa kotiin. Hän näytti niin tyytyväiseltä oloonsa meditoidessaan vessassani. Pikku-Siddharta hehkui kosmista viisautta ja rauhaa. Aivan kuten mr. Buddhankin kanssa, tunsin voimakasta halua muuttua pikku-Siddhartan kaltaiseksi. Haluan hymyillä tuollaista ehdottoman tyyntä hymyä elämäni jokaisella minuutilla.

Mr. Buddha ja pikku-Siddharta palauttavat minut monta kertaa päivässä läsnä olevaan hetkeen. Syventyessäni katselemaan heitä hymyilen hetken tuota samaa hymyä ja tiedän, että jokainen paikka ja jokainen hetki on temppeli.

Mursun vuosi

Mursun sielun sykkivä ydin
räjähti raivokkaaseen jyskeeseen
mursu tuntee universumin painon kulmahampaissaan
meren pitkän historian leuanalusihopoimuissaan

mursu on viisaampi kuin Itämään tietäjät
mursun yhteys kaikkeuteen,
sen hienostunut kauneus

mursun kiihkeä halu ymmärtää ihmisyyden sisin olemus
ihmisen haluttomuus ymmärtää mursun

mursun yksinäisyyttä kirkuva tyhjyyden tunne
mursun evien melankolinen läiske,
mursun ryppyjen syvät vuodet,
viiksikarvojen haikea havina

mursu tuntee tulevaisuuden painon
menneisyyden kaikujen kautta
mursun silmissä
enemmän kuin aurinkokunta

Runo:
Henni E. & Julia S.

Maalaus: Julia S.

Moi kaikki

ja tervetuloa lukemaan blogiamme Elämäni esineet - arjen käännekohtia! Blogimme idea on yksinkertainen: tulemme kirjoittelemaan arkisista (tai vähemmän arkisista) esineistä, jotka inspiroivat meitä. Pyrimme kiinnittämään huomiota sellaisiin pieniin esineisiin ja asioihin, joita ei ehkä aina tule sen syvemmin mietittyä.

Tekstejä tulevat julkaisemaan kuusi Työväen Akatemian kirjoittamisen opiskelijaa: minä (Henni), Aki, Harald, Netta, Julia ja Elina.

Toivottavasti kirjoituksemme onnistuvat herättämään iloa ja innostusta! Jätä ihmeessä myös jälki vierailustasi kommenttiboksiimme, jos herää ajatuksia joita tahdot jakaa kanssamme.