Koti, aarteista arvokkain

Palasin sunnuntaiyönä Englannista takaisin kotiin. Kolme viikkoa Oxfordissa vaihto-oppilaana olivat aivan mielettömät! Sain paljon uusi ystäviä kohteliaista ja huomaavaisista briteistä. Ja sen kaupungin arkkitehtuuri on jotain niin uskomatonta, että vaikka olinkin siellä kolme viikkoa, paikka tuntui edelleenkin epätodelliselta.

Minulla tulee ikävä Oxfordia, mutta vain vähäksi aikaa. Hain samaan paikkaan, jossa opiskelin ja sain kuulla heti, että minut hyväksyttiin kyseiseen kouluun. Näillä näkymin uusi opiskelijaelämä alkaa tänä syksynä Oxfordissa ja Suomen järvet korvautuvat Englannin vihreillä nummilla.

Palatessani takaisin Suomeen, en voinut olla ajattelematta perhettäni ja ystäviäni, jotka pian kolmen viikon jälkeen jälleen tapaisin. Mieleeni tuli runo, jonka kirjoitin viime syksynä palatessani lomamatkalta Berliinistä. Tämä runo sopii tähän hetkeen paremmin kuin silloin.    

Perillä

Lensin taivaan yllä,

auringon alla,

pilvien päällä.

Siiven vartta pitkin katselin,

jospa jotain näkisin.

Valkeata,

kirkasta,

avonaista pilvirykelmää,

kokonaista.

Tätä vähän pelkäsinkin,

 ei merkkiäkään siitä mitä halusin.

Oliko tämä todellista vai toiveideni harhaan johtamista?

Pettymykseni suureni kun kuulutukset koveni.

Olimme jo määränpäässä mukavassa,

olin silti vielä matkalla toiveiden maassa valtavassa.

Nousin koneesta vailla iloa,

toiveikasta ajatusta.

Vasta perillä kotona tajusin,

että minulla oli mitä etsinkin.

Halusin vuodattaa kyyneleen onnesta,

sillä minulla oli jo pieni pala taivasta.

Tänä syksynä elämääni tulee iso muutos kun muutan seuraavaksi pariksi vuodeksi Englantiin. Kaikesta huolimatta se ei minua pelota. Sillä tiedän, että vaikka asuisin maailman äärissä, niin kotini tulee aina olemaan siellä missä perheeni ja ystäväni ikuisesti ovat; sydämessäni.

Matkalippu maailmaan

Lontoon sisäinen yhden päivän matkakortti.

Matkustamme jatkuvasti johonkin, kodeistamme joko kouluun tai töihin, paikkakunnalta toiselle käyttäen autoja, busseja, junia tai lentokoneita.  Matkustamme myös maasta tai mantereelta toiseen. Ylitämme rajoja tuosta vaan, mutta harvoin tajuamme kuinka yksinkertaista se on. Matkustaminen alkaa nykyään olla niin tavallista ja joka päistä, ettemme käytä enää siihen valmistautumiseen päiviä, vaan joskus jopa puolituntiakin valmistautumiseen riittää, pakkaustavatkin ovat nopeutuneet. Usein saatamme ostaa lipun vasta paikanpäällä kulkuvälineestä.

Kaikkein helpoiten paikasta toiseen pääsee ostamalla matkalipun. Kun on lippu, lähes kaikki paikat ovat avoinna. Ainoa miinus on, että liput maksaa ja summa riippuu täysin mihin haluaa ja milloin. Helsingin keskustan julkinen liikenne maksaa noin kaksi euroa ja sillä lipulla saa matkustaa kaikilla julkisilla tunnin verran. Sen sijaan, jos haluaa matkustaa mantereelta toiselle, esimerkiksi Suomesta Amerikkaan, edestakaisista lentolipuista saa parhaimmillaan maksaa 2500 - 3000 euroa.

Hardcore matkailijat, jotka joutuvat päivittäin käyttämään jotakin julkisenliikenteen välinettä, hankkivat kuukausi tai vuosikortin. Se maksaa kerralla kymmenkertaisesti yksittäiseen lippuun verrattuna, mutta pitkällä aikavälillä se tulee paljon kannattavammaksi. Sen lisäksi, että siinä säästää rahassa, sillä usein saa matkustaa niin paljon kuin vain sillä kortin voimassaolo aikana kerkeää.

Oxfordin sisäinen bussikortti.

Jos liikkuu paljon isoissa metropoleissa, on pidempi aikainen matkalippu ehdoton valinta. Siinä säästää rahaa, aikaa ja vaivaa kun tietty summa on valmiiksi ladattu kortille. Ei tarvitse kuin näyttää korttia ja pääsee eteenpäin.  

Kävellen tai pyöräillenkin pääsee liikkumaan ympäriinsä, mutta matkalippu tarjoaa yleensä nopeamman tavan päästä eri kulkuneuvoilla paikasta toiseen nopeasti ja ilman itseään sen kummemmin rasittaen, ellei matkastressiä lueta mukaan.

Rakkaani

Tiedäthän kuinka paljon sinusta välitän? Olet elämäni valo, ennen saapumistasi päiväni olivat vain pimeydessä hapuilua. Jokainen hetki ilman sinua tuntuu iäisyydeltä. Sinusta hehkuva valo tuo lohdun yksinäisiin iltoihini. Kun sormeni koskettavat näppäimiäsi, katoaa kaikki muu mielestäni. Se on kaunein kosketus maailmassa. Lempeä hurinasi rauhoittaa mieleni. Kanssasi yksikään päivä ei ole tylsä.

Sinussa on niin paljon ulottuvuuksia, että joskus olen pakahtua. Kanssasi voin pelata, surffata ja sivistyä. Et tuota koskaan pettymystä, vain napin painalluksella siirrät minut toiseen todellisuuteen. Joskus kun pidän sinua sylissäni, innostut liikaa ja ylikuumenet, mutta hyväksyn sen rakas; kertoohan se vain siitä kuinka tosissasi olet kanssani.

On meillä toki ollut erimielisyytemmekin. Muistat varmaan, kuinka joskus uhkasin heittää sinut ulos ikkunasta. En tietenkään tarkoittanut sitä, kultaseni. Joskus vain suutahdan, jos et toimi haluamallani tavalla tai jäät jankkaamaan samoja asioita. Ymmärräthän, että vihan tunteetkin vain kertovat kuinka intohimoisesti sinusta välitän. Mikään riita ei voisi meitä erottaa.

Muistan vieläkin ensi tapaamisemme. Poistin paketin ympäriltäsi ja olit niin kaunis, uusi ja puhdas. Ajan myötä olen sinut liannut ja naarmuttanut. Toivon silti, ettei ruutusi valo koskaan sammu minulle, sillä rakastan sinua enemmän kuin ketään kaltaistasi. Yhdessä me voimme unohtaa ympäröivän maailman.

Rakkaudella,

Hennisi

Edward runoratsun masennus

Monet teinitytöt haluaisivat nimipäivälahjaksi oman hevosen. Minä olin niin onnekas, että sain joitakin vuosia sitten Edwardin. Hän on sekä yksisarvinen, että runoratsu. Ystäväni Seppo kuitenkin kuvitteli, että se on Charlie the Unicorn (eli siis toi  http://www.youtube.com/watch?v=CsGYh8AacgY ). Ne kieltämättä muistuttavat toisiaan. Vuosien päästä sain selville, että populäärikulttuurissamme on eräs vampyyri, joka kimaltaa hänkin ja on oman kimaltavan Edwardini kaima. Kaipa kimaltaminen liittyy olennaisesti nimeen Edward, varsinkin jos sattuu olemaan myyttinen olento.

Edwardilla on ollut suuri vaikutus runouteeni. Olen lukenut jokaisen runoni hänelle ääneen, ja hän on antanut aina uskollisesti palautetta ja parannusehdotuksia. Me inspiroimme toisiamme. Joskus Edward antaa minulle ihmissuhdeneuvoja, jos runoista käy ilmi, että onnettoman ihastuksen vallassa. Edward on myös mainio lohduttaja ja löytää aina oikeat sanat kohottamaan mielialaani. Silloin, kun olen ollut kaikkein epätoivoisimmin rakastunut, Edward on kirjoittanut minulle runoja itse, joissa hän ylistää kauneuttani ja hyveitäni. Hän tietää, että epätoivoinen rakkaus johtaa usein itseinhoon, ja että onneton nainen tarvitsee aina kehuja ulkonäöstään. 

Olen alkanut epäillä, että Edwardilla on alkoholiongelma. Se ei nimittäin pysy yleensä pystyssä kovin pitkään. Viinipullonikin tapaavat tyhjentyä omia aikojaan. Sitäpaitsi Edwardin lempirunoilija on Omar Khaijam, jonka teemoissa toistuu viininjuonti. Edwardin lempiruno on seuraavanlainen:

              Iän kaiken olen laulanut viinin ylistystä,

              istunut ruukun ja pikarin parissa.

              Hurskas mies, jos järki on mestarisi,

              olkoon vain, se on minun oppilaani.

Joskus Edwardia ei löydy iltasella mistään. Aamulla hän köllöttää yöpöydälläni, kiroaa kirkasvalolamppuani ja antaa ylen pieniä sateenkaaria. Edward on tunnustanut viettäneensä öitä joidenkin korskeiden tammojen luona, eikä ihme, sillä hän on melkoisen komea. Hänen katoamisensa ovat huolestuttaneet minua, ja olenkin käskenyt häntä jättämään viestin lähtiessään retkilleen. Välillä Edward tekeekin niin. Hän kirjoittaa viestinsä haikun, nelipolvisen trokeen tai muun runonmitan muodossa, runoratsu kun on. Olen huolissani Edwardin holtittomasta elämäntavasta, ja olen suunnitellut lähettäväni hänet joko vieroitushoitoon tai psykoterapiaan. Edward on herkkä runopoika, ja huomaan, milloin hän ei voi hyvin. Hänen runoutensakin on  muuttunut synkemmäksi, välillä suorastaan itsetuhoiseksi. Taidan tietää, mistä kaikki sai alkunsa.

Eräänä iltana olin unohtanut facebookin auki, kun menin syömään opiskelijanuudeleita keittiöön. Kun palasin, löysin Edwardin pelaamasta Robot Unicorn Attackia. Mikä pahinta, hän oli silminnähden horny ja täysin imeytynt peliin. Hän hirnui vihaisesti törmätessään tähteen tai kallioon, eikä suostunut päästämään minua lukemaan sähköpostejani. Edward tallasi kaviollaan sormelleni, kun yritin siirtää häntä.

Asiat vain pahenivat. Edward alkoi viettää enemmän aikaa pelaten, ja hänen runoissaan alkoi vilahdella tuon tuostakin yksisarvistamma, jolla oli sateenkaaren värinen harja ja häntä, sekä upeat, sirot, metalliset nilkat ja kauniisti kaareutuva selkä. Se oli alkanut hyräillä pelin tunnusmusiikkia "always I wanna be with you..." jatkuvasti huomaamattaan. Kun Edward viimein tajusi, että robottitamma on olemassa vain virtuaalitodellisuudessa, hänestä tuli ärtynyt ja löysin hänet usein pelaamasta itkien. Riitelimme rajusti, kun en suostunut kertomaan Edwardille tietokoneeni tai facebook-tilini salasanaa. Sanoimme molemmat törkeitä asioita, ja Edward tökkäsi minua sarvellaan silmään. Minä heitin hänet puolestani seinään. 

Tätä on jatkunut jo liian pitkään. Edwardille on löydettävä jostakin sievä tamma. Todellinen. Mietin vain, ovatko hänen vaatimuksensa liian korkealla. Hän on tapittanut robotin metallisia, kuvakäsiteltyjä lautasia niin pitkään, etteivät oikeiden tammojen lautaset ehkä enää täytä hänen ulkonäkövaatimuksiaan, vaikka niitä voisi toki koskettaa. Olen huolissani. Mikä neuvoksi?

Luuri

Ensimmäinen matkaviestimeni oli Nokia mallia 3210. Sillä pystyi soittamaan ja lähettämään tekstiviestejä; sillä oli siis kaikki edellytykset mullistaa elämäni. Ainiin, ei sovi myöskään unohtaa klassista matopeliä, joka aiheutti massiivisen riippuvuusaallon koululaisten keskuudessa. Itsekin olin koukussa.

Tätä nykyä meillä kaikilla on vähintäänkin kamerakännykät (keskiaikainen keksintö, tiedän) tai älypuhelimet. Kännykkää käytetään facebookkaamiseen, ruokareseptien selaamiseen ja bussiaikataulujen haravoimiseen. Siitä on siis tullut tietokoneen ja puhelimen symbioosi: monikäyttöinen must have-työkalu. Mutta laiskistaako se ihmisiä? Enää ei tarvitse näpräillä kortteja, kun voi kätevästi näppäillä tekstiviestillä hyvät joulut ja pääsiäiset.

Kännykkä tuntuu nykyään olevan itsestäänselvyys – ja hyvä niin. On nähkääs verrattain ikävää, jos auto hajoaa Forssan sivuteillä eikä kuskilla satu olemaan puhelinta mukana. Ei myöskään ole kiva sopia tapaamisia savumerkein tai morsettamalla, joten kännykkä on useimmiten siinäkin suhteessa kelpo kaveri. Ikäviä puolia ovat tietysti puhelinlaskut ja kaikkien rakastamat puhelinmyyjät. Voisiko päivä alkaa paremmin kuin heräämällä puheluun, jossa mainostetaan harmaita alusvaatteita?

Ensimmäiset kännykät tuppasivat muistuttamaan lähinnä halkoa tai  kakkosnelosta. Nyt niistä on tehty niin pieniä, että niitä joutuu tosissaan kaivelemaan taskunpohjalta. Miksi? Itse pidin vanhoissa puhelimissa juuri niiden selkeydestä. Pitääkö minun siis tosissaan hankkia mummopuhelin? Kehityksen jatkuessa nykyisellään epäilen, että tulevina vuosina kännykän ja ihmisen avioliitto syvenee entisestään. Luuria tullaan rakastamaan ja vihaamaan myötä -ja vastoinkäymisissä. Itse tukeudun vielä toistaiseksi vanhahtavaan simpukkaan ja pidän ajatukset älypuhelimesta loitolla.

Kofeiinia minulle, rakkaudentunnustus sinulle

Bialetti, sinä intohimoinen, teräksinen italialaisrakastajani.

Saat minut päivittäin yhtä iloiseksi kuin kappaleet Dancing in the Moonlight ja Singing in the Rain.

En tietäisi mitä tekisin aamuisin ilman sinua ja viiksekkäitä kasvojasi ja hattuasi. En voisi nousta ilman, että kuiskailisit nimeäni keittiössä ja lisäisit perään niinkin kutkuttavia sanoja kuin "espresso", "kahvi" ja "kofeiinia sinulle". Parhainta sinussa on se, ettet paljoa turhia puhu.

Ja se ääni, kun nostatat tuoreen kahvin paineen alla pinnalle, saa minut sätkimään. Kun kaadan espresson kuppiini ja haistan rakkaan tärkeän tuoksun, en voi lakata ajattelemasta kirkonkellojen soittoa ja itseäni valkoisessa mekossa.

Sinun karismasi sivuutti vanhan, sinisen ja muovisen kahvinkeittimeni pois pöytäpaikaltaan kaapin perälle viettämään eläkevuosia. Tuosta noin vain, hip hei ja hyvästi.

Bialetti, minä lupaan pitää sinusta huolta. Olethan tullut luokseni pysyvästi. Ainakin ohjeiden mukaan.

kuva

Mars mars mäkeä laskemaan!

Olimme eräänä päivänä parahimman Julian kanssa ostoksilla ja törmäsimme kaupassa kuvan kaunokaiseen, mursuliukuriin. Mursujen ylimpinä ystävinä emme tietenkään voineet vastustaa kiusausta ja niinpä kotiutimme liukurit, minä punaisen ja Julia oranssin. Vähitellen olen tullut yhä vakuuttuneemmaksi, että kyseessä oli huippuostos.

Liukuri on hieno esine ja vielä hienompi esine on mursuliukuri. Sen kujeilevat kasvot kutsuvat minua magneetin lailla laskemaan mäkeä. Liukuri on hyvin nostalginen esine, siitä tulee mieleen lapsuuden iloiset talvet. Ja mäenlaskeminenhan ei tosiaankaan ole toimintaa, jonka tarvitsisi jäädä vain lapsuuden aktiviteetiksi. Itse en juurikaan ole talviurheilulajien ystävä, hiihtämisen ajattelemisestakin saan kylmiä väreitä ja laskettelua olen kokeillut tasan kerran elämäni aikana. En kuitenkaan halua asua Suomessa nauttimatta talvestamme ja lumesta edes hiukan, ja tässä vaiheessa kuvaan astuukin mäenlasku.

Mursuliukuria en ole vielä korkannut, sillä tahdomme päästää liukurit yhdessä mäkeen eivätkä aikataulut Julian kanssa ole vielä kohdanneet tässä asiassa. Kävin kuitenkin laskemassa mäkeä eilen muovipusseilla ja voi miten kivaa se olikaan! Mäenlasku on ihan parasta siksi, että siitä saa liikuntaa ja sen lisäksi se on ihan älyttömän hauskaa. Oikein hyvää ajanvietettä kavereiden kanssa siiskin. Mäkeä laskiessa myös muistaa hetken jotenkin todella kirkkasti millaista oli olla pienistä asioista ilahtuva lapsi. Pelkkä liukuri riitti, mutta miksei se voisi riittää vieläkin? Joskus hauskanpito voi olla juuri noin yksinkertaista.

Suosittelen siis lämpimästä kaikkia harrastamaan mäenlaskua sekä tietysti myös muita lumileikkejä, kuten lumisotaa! Jos kuvittelet olevasi liian vanha tällaiseen, olet vain päästänyt sisäinen lapsesi nukahtamaan liian pitkäksi aikaa. Herätä hänet! HOPHOP!

PS kattokaa nyt kuinka söpö se on! AWW!

Aarteista parhaimmat: vanhat päiväkirjat

Käyn läpi muuttolaatikoita ja sieltä löytyviä lukuisia päiväkirjojani. Koska haluan päästä turhista roinista eroon, yritän säästää päiväkirjoista vain parhaimmat ja sanoa hyvästit kaikille niille, joissa sanottavaa ei ole ollut paljon. Kuten esimerkiksi tässä yhdessä, johon olen kirjoitellut ensimmäisestä leirikokemuksestani kolmannella luokalla tasan näin:

"15.7.2001 Kesälomani

Mul on ollu kaikeinlaista tekemistä kesälomalla. Kahen päivän päästä alkaa leiri, eli se alkaa 17.7.2001. Mä oon siellä 10 päivää. JIPPII! Neljäsluokka odottaa! ELÄMÄ ON IHANAA! (Joskus). Päiväkirjaan voi luottaa! T: Netta"

Ja nyt alkaa tapahtua:

"17.7.2001 Tänään Alkaa leiritarina

Tänään kun lähdin tänne leirille, niin tuli kyyneliä. Mutta sitten se loppui. Täällä on ihan kivaa, mutta kun on ekaa kertaa, ja kymmenen yötä niin se on vähän liikaa. Nukkuminen alkaa kello: 22.00. Herätys kello: 8.00. Tänään ollaan uitu ja suunnistettu. Meitä on 47 leiriläistä. Olen saanut uusia kavereita: Anna, Kaksoset: Tiina ja Jaana, Sofia, Johanna, Paula, Ja siinä kaikki. Täällä on yks poika, kuka hiplailee tyttöjä. Se nipisti mun ja Johannan pyllyä."

Kun ottaa huomioon sympatiaa herättävän käsialan paksuine pisteineen (oikeastaan palloineen) iin päällä ja muistelee tunnelmaa kyseisellä kesäleirillä, ei voi olla hymyilemättä. Kirjan voin heittää hyvillä mielin pois, sillä mieleeni on painautunut vahvasti leiriltä saadut muistot: heinänuha, saunakilpailu, leirin coolein tyttö nimeltä Nasta, ällöttävä juustoperunalaatikko, kappale Varrella virran ja latodisko.

kuva tumblr

Tuttuja Briteissä!

Terveisiä täältä Oxfordista! En kerennyt edes kunnolla asettua taloksi Headingtonissa sijaitsevalle Ruskinin kampukselle kun huomasin isomman asuntolan käytävällä tutunnäköisen tyypin. Tyypillä tarkoitan pölynimuria. Katsoin hetken aikaa ja tajusin, että ei voi olla totta, sehän on Henry! Ei se kuitenkaan ollut ihan Henry, sillä se oli punainen ja britti. Henry ei maininnut mitään, että hänellä on serkkuja Briteissä. Nimesin Henryn serkun alustavasti Simoniksi, koska näimme vain vilaukselta emmekä kerenneet esittäytymään toisillemme.

Sain idean kirjoittaa Simonista ja menin kuvaamaan Simonia, mutta se oli kadonnut asuntolaan mennessäni. Simon oli luultavasti mennyt piiloon tai sitten hän oli varmaankin paikallisessa pubissa viettämässä aikaa. Jos Simon kerran ei halunnut näyttäytyä, niin kutsuisin häntä vastaisuudessakin Simoniksi oikean nimen puutteessa, suomalaisittain Simo.

Halusin selvittää oliko Simon Henrylle sukua. Lähdin kävelemään Headingtonin katuja etsimään häntä.

Matkallani näin St Anrew's Churchin.



Simonin luultava kantis.



Kurkkasin The White Heartin ikkunasta sisään ja siellähän se Simon oli, istumassa tuopillisella. En mennyt häiritsemään, olisihan tässä vielä aikaa. 

Tuntitunarit kauneuden ihmemaassa

On aika palata joululomalta hulvattoman blogimme pariin. Tänään kerron teille uudesta, uskomattoman hienosta blingbling kalenteristani. Jokaiseen vuodenvaihteeseen liittyvä tehtävä on uuden kalenterin osto ja tänä vuonna olen ihastuksissani valinnastani.

Kuten suurin osa ikätovereistani, olen legendaarisen surkea ajankäyttäjä. Aika käsitteenä ei sinänsä tunnu absurdilta, mutta sitä mittaavat yksiköt vaikuttavat niihin tottumattomille villivarsoille kaukaa haetuilta. Esimerkiksi viikonpäivät eivät oikein tunnu sopivan yksiin minkään luonnonilmiön kanssa. Miten keinotekoista!

Jokatapauksessa olen yleensä niin innoissani jostakin muusta, että tuppaan unohtamaan velvollisuuteni ja sovitut asiat, joten tarvitsen jonkin välineen ehkäisemään tätä ah niin miellyttävää muistinmenetystä. Kalenteri olisi täydellinen ratkaisu, jos en unohtaisi välillä kirjata siihen menojani.

Joskus kun avaan kalenterini, tunnen oloni syylliseksi. Vähän samaan tapaan kuin silloin, kun käyn tarkistamassa pankkitilini saldoa. Kalenteri edustaa velvollisuuksia ja yhteiskunnan vaatimuksia ahkeroida  ja menestyä, joissa epäonnistuminen on yllättävän helppoa. Kalenterin avatessaan voi tuntea viikon tekemättömien askareiden bitchslapin kasvoillaan. Siksi kalenterin kannet voivat joskus tuntua mahdottoman raskailta, joten kalenterin avaaminen saattaa osioittautua pulmalliseksi. Oivallinen ratkaisu kalenterin kansien keventämiseksi on hankkia jollain tavalla erityinen kalenteri. Viime vuoden kalenterissani oli viisaita aforismeja, tämän vuoden kalenterissani on kuvia suosikkitaiteilijoihini kuuluvan Alphonse Muchan teoksista.

Muchan taide on ehdottoman kaunista, koristeellista ja sensuellia. Kalenterin kukkia ja sulokkaita daameja katsellessa eivät arjen huolet paina. Esinettähän selailee aivan huvikseen! Sitäpaitsi se on juuri sopivan pieni sekä mahtuakseen käsilaukkuun, että kadotakseen jonkin vaatekasan uumeniin.

Tehokkaan ajankäytön vuotta 2012!                                                                                                                        

Kangaskassien puolesta!

Kun olin pieni, mummoni antoi minulle pienen vihreän kangaskassin, johon oltiin ommeltu nimeni punaisella langalla. Joka kerta kun lähdimme kauppaan, oli mummolla mukana isompi vihreä kangaskassi ja minulla omani.

Nykyään eivät kangaskassit ole pelkkiä hassuja mummojen juttuja. Varsinkin nuorten keskuudessa niillä on jo pitkään ollut trendikäs asema. Enkä ihmettele; kangaskassit ovat käteviä ja kevyitä kantaa mukanaan, niitä löytyy moneen makuun, kasseiksi ne ovat edullisia ja lisäksi niitä voi tehdä helposti itse. Kangaskassi kestää myös paremmin kuin muovipussi ja näyttää paremmalta kuin keltainen Alepa-kassi (tai no, makunsa kullakin). Kun ottaa kauppaan mukaan kangaskassin, säästää näppärästi muovipusseja ja rahaa.

Kangaskassit ovat olleet pelastukseni kaikennäköisillä reissuilla - ulkomailla se houkuttelee luokseen vähiten varkaita ja jos se häviää, en huku kyyneliin ajatellessani sitä pientä rahamäärää, jota siihen käytin verrattuna vaikka kalliseen merkkilaukkuun. Jos lähden liikenteeseen, sujautan taskuun tai reppuun kangaskassin siltä varalta, että päätän käydä kaupassa, löydän tyhjiä pulloja tai jotain mukaan otettavaa vaikka kierrätyskeskuksesta.

Joten, jos sinulta puuttuu kangaskassi, suosittelen sellaisen jostakin hankkimaan. Kysy vaikka mummolta!

Nimimerkillä Eräs kassialma

kuva

Piilossa pipon alla

Päivän esineeni on pipo, ei sen takia että on talvi ja kylmä ja että pipo lämmittää, vaan sen vertauskuvallisuuden takia. Kävin juuri äsken katsomassa elokuvan 50/50, joka kertoo 27-vuotiaasta nuoresta miehestä, Adam Lerneristä, joka sairastuu erittäin harvinaiseen selkärankasyöpään ja aloittaa taistelemisen sitä vastaan. Päähenkilö ajaa vapaaehtoisesti omat hiuksensa pois ja käyttää koko elokuvan ajan pipoja ja lippiksiä piilottaakseen kaljunsa. Samalla hän peittää myös sairautensa.  

Jokainen meistä peittää jollain tavalla jotakin jota emme halua muiden näkevän. Vahvan meikin alla saattaa oikeasti olla epävarmuus luontaisesta kauneudesta, löysät vaatteet saattavat peittää vartalon, johon emme ole tyytyväisiä, käden varaan nojaaminen istuessa saattaa peittää huonon ryhtimme, koviksen esittäminen saattaa peittää herkkyytemme, ylimielisyys voi peittää epävarmuutemme, välinpitämättömyys saattaa peittää alleen mukaan joutumisen riskin, se että hakee kokoajan seuraa voi olla merkki siitä että tuntee olonsa yksinäiseksi. Me kaikki peitämme jotain, mutta miksi?

Peitämme itsemme, koska pelkäämme, ettei meitä hyväksyttäisi kaikkine vikoinemme. Pelkäämme liikaa, että ihmiset ympärillemme tuomitsisivat vajavaisuutemme ja jättäisivät meidät yksin. Pelkäämme kohdata itsemme ja myöntää ettei meidän tarvitse olla täydellisiä. Että joskus ”ihan okei” riittää täydellisyyden sijasta.  

Elokuvassa Adamilla on hyvä ystävä Kyle, joka pysyy hänen rinnallaan kuultuaan sairaudesta. Kyle käyttäytyy normaalisti, eikä rupea säälimään tai paapomaan Adamia. Kyle yrittää kohentaa Adamin mieltä. Adam ei usko, että saisi iskettyä ketään tilassa missä on kun hänellä on syöpä ja hän kalju, mutta Kyle on eri mieltä. He tapaavat baarissa pari nuorta naista ja ovat myös rehellisiä tapaamilleen naisille. Kaljusta ja syövästä piittaamatta tytöt jäävät heidän kanssaan viettämään iltaa.

Välillä luomme itse pahimmat ennakkokäsitykset itsestämme ja toisten suhtautumisesta meitä kohtaan. Aivan turhaan. Ihmiset eivät ole niin ennakkoluuloisia ja tuomitsevia kuin saatamme kuvitella. Päinvastoin, he ovat useimmiten avoimia ja valmiina auttamaan.

Tiedän omasta kokemuksesta, että kovan paikan tullen ihmiset alkavat kummasti karista ympäriltä. Silloin todelliset ystävät erottuvat jäädessään vierellesi kun muut kaikkoavat. Todelliset ystävät tulevat myös pysymään siinä. Rankat kokemukset ovat elämän ehkä hienoin lahja, sillä ne karsivat ympäriltä pois kaiken turhan ja jättävät vain oleellisen. Saatamme näiden kokemuksien avulla nähdä jotain kaunista, joka on aina ollut siinä edessämme, mutta emme ole tajunneet sen arvoa. 

Kaikkia vikoja ei tarvitse kertoa ääneen tai paljastaa, jos emme niin tahdo. Tärkeintä on kuitenkin, että itse hyväksyisimme itsemme.