Luuri

Ensimmäinen matkaviestimeni oli Nokia mallia 3210. Sillä pystyi soittamaan ja lähettämään tekstiviestejä; sillä oli siis kaikki edellytykset mullistaa elämäni. Ainiin, ei sovi myöskään unohtaa klassista matopeliä, joka aiheutti massiivisen riippuvuusaallon koululaisten keskuudessa. Itsekin olin koukussa.

Tätä nykyä meillä kaikilla on vähintäänkin kamerakännykät (keskiaikainen keksintö, tiedän) tai älypuhelimet. Kännykkää käytetään facebookkaamiseen, ruokareseptien selaamiseen ja bussiaikataulujen haravoimiseen. Siitä on siis tullut tietokoneen ja puhelimen symbioosi: monikäyttöinen must have-työkalu. Mutta laiskistaako se ihmisiä? Enää ei tarvitse näpräillä kortteja, kun voi kätevästi näppäillä tekstiviestillä hyvät joulut ja pääsiäiset.

Kännykkä tuntuu nykyään olevan itsestäänselvyys – ja hyvä niin. On nähkääs verrattain ikävää, jos auto hajoaa Forssan sivuteillä eikä kuskilla satu olemaan puhelinta mukana. Ei myöskään ole kiva sopia tapaamisia savumerkein tai morsettamalla, joten kännykkä on useimmiten siinäkin suhteessa kelpo kaveri. Ikäviä puolia ovat tietysti puhelinlaskut ja kaikkien rakastamat puhelinmyyjät. Voisiko päivä alkaa paremmin kuin heräämällä puheluun, jossa mainostetaan harmaita alusvaatteita?

Ensimmäiset kännykät tuppasivat muistuttamaan lähinnä halkoa tai  kakkosnelosta. Nyt niistä on tehty niin pieniä, että niitä joutuu tosissaan kaivelemaan taskunpohjalta. Miksi? Itse pidin vanhoissa puhelimissa juuri niiden selkeydestä. Pitääkö minun siis tosissaan hankkia mummopuhelin? Kehityksen jatkuessa nykyisellään epäilen, että tulevina vuosina kännykän ja ihmisen avioliitto syvenee entisestään. Luuria tullaan rakastamaan ja vihaamaan myötä -ja vastoinkäymisissä. Itse tukeudun vielä toistaiseksi vanhahtavaan simpukkaan ja pidän ajatukset älypuhelimesta loitolla.