Korttien viehätys

Kuluneen syksyn aikana yksi suurimmista harrastuskohteista asuntolallamme on ollut – kuinkas muutenkaan – kortin peluu. Päivästä päivään olemme tahkonneet sitä yhtä samaista peliä, jonka nimen jätän nyt kuitenkin siveellisyyssyistä mainitsematta. Peli on yksinkertainen, mutta omiaan herättämään mitä ihmeellisimpiä keskusteluja. Toisaalta, miksi asioiden pitäisi olla niin monimutkaisia? Kuinka paljon hupia 52 kortista voikaan saada!

Pelikortit, nuo muinaiset uhkapelin välineet toimivat loistavasti myös seurapelitarkoitukseen. Kortit tosin kuluvat nopeasti niiden joutuessa pureskelun, rasvaisilla sormilla näpertelyn, voimakkaiden heittojen ja kaatuneiden alkoholijuomien vaikutuksen alaisuuteen. Ja puhun nyt kokemuksesta, sillä pelkästään syksyn aikana on ehtinyt tuhoutua 4-5 pakkaa. Korttipakkoja on myös monenlaisia: käytössä on ollut jo YK:n lastensuojelukortit, taru sormusten herrasta-kortit ja muuan erotiikkakortit.

Korttipelejä on kymmeniä, mutta silti niin erilaisia. Kyllästyttyämme yhteen keksimme jopa yhden omankin. Nimeksi ristittiin Aili-tädin erikoinen, joka tosin ei kuvaa itse peliä juuri mitenkään. Olen kuitenkin vakuuttunut sen hienoudesta kaikkine taktisine yksityiskohtineen. Niin, pelissä siis kolme tai useampi peluria asettaa samanaikaisesti kukin yhden kortin pöydälle. Suurin kortti voittaa ja saa pisteitä korttien numeroiden mukaan niin monta kuin pöydästä löytyy. Ja tätä jatketaan, kunnes kortit loppuvat. Lopussa on vielä kaikkien humalaisten suosikkikohta: pisteiden laskeminen. Ole siis mielellään vähemmän kuin kolmen promillen humalassa pelatessasi tätä peliä.

Korteista voisi puhua ikuisuuksiin, mutta aion kuitenkin jättää tämän tekstinpätkän hyvän maun rajoihin (tai sitten en vain keksinyt muuta). Jos joku kuitenkin on elänyt eristyksissä pelikorteista, suosittelen kokeilemaan. Pelit on helppo oppia ja niistä riittää iloa pitkäksi aikaa. Mutta nauttikaamme ensin joulusta, syökäämme runsaasti kinkkua ja rentoutukaamme. Hyvät joulut kaikille!