keskiviikko 7. joulukuuta 2011

Sananen valokuvista


Vuosi sitten Pariisissa ollessani kävin kirpputorilla, josta löysin eräästä pöydästä hirvittävät määrät vanhoja valokuvia. Olimme kaverini kanssa kuin lapset karkkikaupassa selatessamme kuvia läpi ja yrittäessämme valita, mitkä ihanuudet tahtoisimme itsellemme. Lopulta sain valituksi muutaman kuvan ja nyt kohtelen niitä kuin suurinta aarrettani, vaikka ne ovatkin vain pari kuvaa ventovieraista ihmisistä. Satun vain rakastamaan vanhoja valokuvia ja lisäksi minulla on noiden kuvien suhteen sellainen olo kuin olisin todella löytänyt aarteen, kuin olisin saanut palasen jonkun ihmisen elämästä ja nyt minun pitää varjella sitä.


Rupesin tässä mietiskelemään valokuvaamista yleensäkin ja sitä, miten se on muuttunut verrattuna menneisiin aikoihin. Vanhat valokuvat ovat mielestäni ihania, koska niistä tuntuu usein välittyvän aito tunnelma. Ne ovat räpsäisyjä elämän varrelta, toiset onnistuneempia kuin toiset. Eihän elämäkään ole vain täydellisesti onnistuneita hetkiä, joten ei jokaisen valokuvankaan täydy olla täydellinen. Nykymaailmaa vaivaa vitsaus, joka näkyy myös valokuvaamisessa; miksi tyytyä yhteen, jos voi saada kaksi? Ennen kuvattiin filmille ja sen vuoksi kuvia ei räpsitty mielin määrin. Nykyään meillä on muistikortit, joten ei ole syytä tyytyä vain yhteen kuvaan samasta tilanteesta, kun yhtä hyvin voi varmuuden vuoksi räpsiä muutaman lisääkin. Oota mä otan vielä yhen ku tästä tuli huono. Mutta mikä oikeastaan on huono kuva? Voiko olla, että joskus huono kuva on juuri se aito kuva? Sitä "täydellistä kuvaa" metsästäessä alle peittyy mielestäni helposti juuri kuvatun tilanteen aitous.


Edellisen ei sitten ollut tarkoitus olla piikki kenenkään lihaan, ellei sitten omaani. Itsehän olen oikea malliesimerkki ihmisestä, joka räpsii samasta lumikinoksesta viisi kuvaa ja sitten valitsee niistä parhaan (vaikka ne oikeasti ovatkin kaikki miltein samanlaisia). Miksi ihmeessä sitten teen niin, jos kerran tiedostan itsekin tavan typeryyden? En tiedä. Jotenkin on vain tajuttoman vaikeaa tyytyä siihen yhteen kuvaan jos se sitten sattuukin olemaan "huono" ja tietää, että lisääkin olisi voinut ottaa. Mielestäni täydelliset poseeraukset ja harkitut ilmeet eivät kuitenkaan ilmennä aitoutta ja siksi tahtoisinkin muuttaa kuvaustottumuksiani.


Eihän tämä ehkä laajemmin ajateltuna niin kovin iso ongelma ole, mutta kertoo se kuitenkin mielestäni jotain meistä ihmisistä. Pitäisi muistaa, että joskus vähemmän on enemmän, mutta tänä päivänä mikään ei vaan tunnu riittävän. No mutta se siitä aiheesta tällä kertaa, kirpparikuvista lähdettiin liikkeelle joten yritetäänpä luoda aasinsiltaa takaisin niihin. Jos siis omistat vanhoja valokuvia, tai uusiakin ihan teetettyinä eikä vain tietokoneen muistin varassa (ja taas sormi osoittaa itseeni), niin niitä kannattaa mielestäni oikeasti varjella rakkaudella, ne kun voivat parhaimmillaan olla ainutlaatuisia välähdyksiä elämästä.

2 kommenttia:

  1. Kieltämättä vanhoissa kunnon paperikuvissa on enemmän tunnelmaa kuin koneelta katsottuna..

    Vanhoissa valokuvissa viehättää niiden ainutkertaisuus..silloin kun ei näpsitty sieltä täältä kuvia vaan valittiin kohde tarkkaan..

    Mutta valokuvat on kyllä kivoja näin digitaalisessakin muodossa..pala elettyä elämää!

    VastaaPoista
  2. Niinpä, sama muakin niissä juuri viehättää :) joo kyllä digikuvatkin on jees, kunhan vaan välillä muistaisin myös teetättää niitä!

    VastaaPoista

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.