Piilossa pipon alla

Päivän esineeni on pipo, ei sen takia että on talvi ja kylmä ja että pipo lämmittää, vaan sen vertauskuvallisuuden takia. Kävin juuri äsken katsomassa elokuvan 50/50, joka kertoo 27-vuotiaasta nuoresta miehestä, Adam Lerneristä, joka sairastuu erittäin harvinaiseen selkärankasyöpään ja aloittaa taistelemisen sitä vastaan. Päähenkilö ajaa vapaaehtoisesti omat hiuksensa pois ja käyttää koko elokuvan ajan pipoja ja lippiksiä piilottaakseen kaljunsa. Samalla hän peittää myös sairautensa.  

Jokainen meistä peittää jollain tavalla jotakin jota emme halua muiden näkevän. Vahvan meikin alla saattaa oikeasti olla epävarmuus luontaisesta kauneudesta, löysät vaatteet saattavat peittää vartalon, johon emme ole tyytyväisiä, käden varaan nojaaminen istuessa saattaa peittää huonon ryhtimme, koviksen esittäminen saattaa peittää herkkyytemme, ylimielisyys voi peittää epävarmuutemme, välinpitämättömyys saattaa peittää alleen mukaan joutumisen riskin, se että hakee kokoajan seuraa voi olla merkki siitä että tuntee olonsa yksinäiseksi. Me kaikki peitämme jotain, mutta miksi?

Peitämme itsemme, koska pelkäämme, ettei meitä hyväksyttäisi kaikkine vikoinemme. Pelkäämme liikaa, että ihmiset ympärillemme tuomitsisivat vajavaisuutemme ja jättäisivät meidät yksin. Pelkäämme kohdata itsemme ja myöntää ettei meidän tarvitse olla täydellisiä. Että joskus ”ihan okei” riittää täydellisyyden sijasta.  

Elokuvassa Adamilla on hyvä ystävä Kyle, joka pysyy hänen rinnallaan kuultuaan sairaudesta. Kyle käyttäytyy normaalisti, eikä rupea säälimään tai paapomaan Adamia. Kyle yrittää kohentaa Adamin mieltä. Adam ei usko, että saisi iskettyä ketään tilassa missä on kun hänellä on syöpä ja hän kalju, mutta Kyle on eri mieltä. He tapaavat baarissa pari nuorta naista ja ovat myös rehellisiä tapaamilleen naisille. Kaljusta ja syövästä piittaamatta tytöt jäävät heidän kanssaan viettämään iltaa.

Välillä luomme itse pahimmat ennakkokäsitykset itsestämme ja toisten suhtautumisesta meitä kohtaan. Aivan turhaan. Ihmiset eivät ole niin ennakkoluuloisia ja tuomitsevia kuin saatamme kuvitella. Päinvastoin, he ovat useimmiten avoimia ja valmiina auttamaan.

Tiedän omasta kokemuksesta, että kovan paikan tullen ihmiset alkavat kummasti karista ympäriltä. Silloin todelliset ystävät erottuvat jäädessään vierellesi kun muut kaikkoavat. Todelliset ystävät tulevat myös pysymään siinä. Rankat kokemukset ovat elämän ehkä hienoin lahja, sillä ne karsivat ympäriltä pois kaiken turhan ja jättävät vain oleellisen. Saatamme näiden kokemuksien avulla nähdä jotain kaunista, joka on aina ollut siinä edessämme, mutta emme ole tajunneet sen arvoa. 

Kaikkia vikoja ei tarvitse kertoa ääneen tai paljastaa, jos emme niin tahdo. Tärkeintä on kuitenkin, että itse hyväksyisimme itsemme.