Huvin vuoksi

On sunnuntai. Voitte vain arvata, mihin tämä nuori ihminen on kuluttanut viikonloppuiltansa. Siksi voitte myös kuvitella, miltä minusta nyt tuntuu, hautautuneena isoon valkoiseen peittoon ja korvien kuunnellessa melankolisia säveliä.

Olen miettinyt hämmentävän paljon jokapäiväisen elämämme monia esineitä. Varsinkin näin joulun alla esineiden merkitys tuntuu korostuvan postilaatikoiden täyttyessä ties minkälaisista katalogeista ja television mainoskatkojen pidentyessä taktisesti lastenohjelmien aikaan. Tänäpäivänä penskoilla on älypuhelin, Petellä on mopo koska naapurin Patullakin on, tädeillä on kaapit täynnä hopeaa joulupöytää varten, Dolly Partonit eivät poistu mökistään ilman huulipunaa, ja minun on vaikea valmistaa aamupuuroa ilman kauhaa ja kattilaa.

Se, mikä itseäni esineissä arveluttaa, on niiden todellinen tarpeellisuus ja ylenpalttinen kulutus. Kyllä, ne samat marmatukset olette jo varmaan kuulleet Esko-papan suusta tyylillä "silloin kun minä olin nuori".

Kun eksyn suuriin ostoskeskuksiin, nettikauppasivustoille tai muotiblogeihin, saan väkisinkin henkisen oksennusreaktion. Osta sitä osta tätä, joulun must have silkkisolmion silittäjä rakkaallesi nyt vain viiskytkaks kakskytviis, kotiteatteri plussakortilla vain tämän verran, kun ostat tauluteeveen, mulle nyt tarttu mukaa tällanen biletoppi ku ei tää ollu ku kakskymppii ja mul on näit vaan pari jo ennestään. Parhaimmat ja oksettavimmat mainosilmiöt ovat ne, jotka saavat ihmiset ajattelemaan, että uusi tauluteevee tekee elämästä huomattavasti paremman. Jostain syystä tietyt esineet symboloivat meille kaikkien tavoittelemaa onnea. Kuin tie onneen löytyisi tiettyjen tavaratalojen kautta.

Huolimatta monista kenkäpareistani ja villapaitakokoelmastani pyrin tavaramäärässäni minimiin ja siihen, että omistamani esineet ovat hyödyllisiä tai tunnetasolla merkityksellisiä. En omistaisi edes hiusfööniä jollei rakas äitini olisi tunkenut sitä väkisin muuttolaatikkoon. En ymmärrä mitään kotiteattereiden päälle, sillä jos minä haluan katsoa elokuvan hienoilla ääniefekteillä, menen ihan oikeisiin elokuviin. Mainoskatalogit selaan vihasta puhisten läpi ja viskaan kierrätykseen. Se, että omistaa vähän, tuntuu helpottavan ja yksinkertaistavan elämää. Minua myös viehättää ajatus siitä, että jos päätän muuttaa pois, tärkeimmät tavarani mahtuvat muutamaan pahvilaatikkoon eikä rekkalastilliseen. Mitä vähemmän jätän jälkeeni, sen parempi.

Siksi tulen omalta osaltani käsittelemään tässä blogissa juuri niitä esineitä, joita käytän päivittäin tai joilla on itselleni jokin todellinen merkitys. Jotkin esineistä saattavat kätkeä taakseen sellaisen tarinan, joka osoittaa, ettei tärkeintä ole pelkkä ulkomuoto tai eri ominaisuuksien hifistely, vaan hyvät muistot ystävistä, hienoista hetkistä, rakkaudesta, tanssilattialla pyörähtelystä, oikeasta elämästä.

Toisin sanoen juuri niistä asioista, joihin nuori ihminen kuluttaa viikonloppuiltansa.

kuva