Reppu, siinä vasta hauska heppu

Aluksi: olen dorkien otsikoiden keksimisen maailmanmestari.

Päätin kirjoittaa repustani, vaaleanpunaisesta Fjällrävenin Kånkenista. On nimittäin aivan loistava reppu. Kestää päivästä toiseen koulukirjat, painavan lompakkoni (viisisenttiset painaa yhdessä aika paljon!), kauppaostokset ja oikeastaan kaiken, minkä sinne pystyn tunkemaan. Plussaa myös kätevästä laatikkomaisesta mallista, sillä se pitää vihkojeni kulmat suorina toisin kuin pyöreämalliset reput.

Sen logokin on kerrassaan erinomainen, sillä se toimii heijastimena. Mietin tässä yhtenä päivänä, kun eräs bussikuski käski minun hankkia heijastimen, että tästä lähtien voisin käteni sijasta viitata bussia repullani. Ei varmaan enää yksikään kuski avaisi minulle oviaan naama näreänä eivätkä bussit ajaisi ohitseni saaden tuntemaan itseni näkymättömäksi.

Lisäksi se on vaaleanpunainen. Tuo överityttömäinen, lapsekas, herkullinen bimbon blondin mainetta ylläpitävä väri on mielestäni hellyyttävä. Koska olen jo 20-vuotias, se on päälläni sopivan vajukki ja nolo, vähän kun kulkisin ympäriinsä potkupuvussa ja tutti suussa. Töissäkin on helpompi bondailla asiakkaitteni kanssa, sillä heilläkin on usein samanvärinen reppu. (Olen siis lastenhoitaja.)

Repun väri ihanuudestaan huolimatta aiheuttaa silloin tällöin pientä ristiriitaa tunteideni kanssa. Joskus kun herään naama norsun vatulla eikä päivä tunnu paranevan vaikka kuinka keräisin neliapiloita ja kittaisin kahvia, vaaleanpunaisen repun laittaminen selkään tuntuu kuin kaataisi suolaa haavoihin. Miten voisin pitää pirteyttä, iloisuutta ja suloisuutta edustavaa reppua selässäni silloin, kun mieleni on musta ja naamani rytyssä?

No, onneksi olen keksinyt siihenkin ratkaisun: huonoina päivinä, kun pinkki reppu tuntuu sietämättömältä, käytän mummilta lainaamaani mustaa reppua. Se on synkkä kuin yö, sen kanssa ei kukaan saa kavereita eikä sinne paljoa mitään mahdu. Siksi kun sitä on käyttänyt, tuntuu taas mukavalta parempina päivinä vetäistä selkäänsä rakas Kånken, joka on saanut viettää pienen lomansa unelmoiden pilvihattaroista, tikkareista ja aurinkorannoista.

Korttien viehätys

Kuluneen syksyn aikana yksi suurimmista harrastuskohteista asuntolallamme on ollut – kuinkas muutenkaan – kortin peluu. Päivästä päivään olemme tahkonneet sitä yhtä samaista peliä, jonka nimen jätän nyt kuitenkin siveellisyyssyistä mainitsematta. Peli on yksinkertainen, mutta omiaan herättämään mitä ihmeellisimpiä keskusteluja. Toisaalta, miksi asioiden pitäisi olla niin monimutkaisia? Kuinka paljon hupia 52 kortista voikaan saada!

Pelikortit, nuo muinaiset uhkapelin välineet toimivat loistavasti myös seurapelitarkoitukseen. Kortit tosin kuluvat nopeasti niiden joutuessa pureskelun, rasvaisilla sormilla näpertelyn, voimakkaiden heittojen ja kaatuneiden alkoholijuomien vaikutuksen alaisuuteen. Ja puhun nyt kokemuksesta, sillä pelkästään syksyn aikana on ehtinyt tuhoutua 4-5 pakkaa. Korttipakkoja on myös monenlaisia: käytössä on ollut jo YK:n lastensuojelukortit, taru sormusten herrasta-kortit ja muuan erotiikkakortit.

Korttipelejä on kymmeniä, mutta silti niin erilaisia. Kyllästyttyämme yhteen keksimme jopa yhden omankin. Nimeksi ristittiin Aili-tädin erikoinen, joka tosin ei kuvaa itse peliä juuri mitenkään. Olen kuitenkin vakuuttunut sen hienoudesta kaikkine taktisine yksityiskohtineen. Niin, pelissä siis kolme tai useampi peluria asettaa samanaikaisesti kukin yhden kortin pöydälle. Suurin kortti voittaa ja saa pisteitä korttien numeroiden mukaan niin monta kuin pöydästä löytyy. Ja tätä jatketaan, kunnes kortit loppuvat. Lopussa on vielä kaikkien humalaisten suosikkikohta: pisteiden laskeminen. Ole siis mielellään vähemmän kuin kolmen promillen humalassa pelatessasi tätä peliä.

Korteista voisi puhua ikuisuuksiin, mutta aion kuitenkin jättää tämän tekstinpätkän hyvän maun rajoihin (tai sitten en vain keksinyt muuta). Jos joku kuitenkin on elänyt eristyksissä pelikorteista, suosittelen kokeilemaan. Pelit on helppo oppia ja niistä riittää iloa pitkäksi aikaa. Mutta nauttikaamme ensin joulusta, syökäämme runsaasti kinkkua ja rentoutukaamme. Hyvät joulut kaikille!

Rakkaudesta villapaitoihin

Ennakkoluuloja villapaidoista:

- Mammanpoikien ja nörttien juttu

- Kirjastotätien ja tiukkismaikkojen perus

- Kiristää kuristaa kutittaa

- Saavat näyttämään lihavemmalta (lue: lihapullaefekti)

Ennakkoluuloja rikkovia ajatuksia ja kokemuksia villapaidoista:

- Hei, nyt eletään melkein vuotta 2012. Ilmasto vaihtelee yhtä useasti kuin politiikkojemme salarakkaat. Muistatte varmaan kaksi viimeistä talvea ja sen kirotun kylmyyden? Villapaita on ainoa ensiapu jääkuningattaren iskiessä.

- Suosi tosivillaa! Ei mitään tekokuituhässäkkää. Villaa, mohairia, lammasta, kamelia. Ja voi juku kun lämmittää kivasti, ja tukkakin pysyy alhaalla kun eivät saa sähköä.

- Parhaimmat, laadukkaimmat ja edullisimmat villapaidat bongaa mummien ja pappojen vintiltä sekä kirppiksiltä. Jos laadusta haluaa maksaa, suuntaa retki-, vaellus- ja partiokauppoihin.

- Jottei kutita, pidä alla pitkähihaista.

- Huuhteluaine tekee villasta pehmeämmän, koska kyseinen mönjähän jättää kankaan pinnalle "kerroksen" niinkuin hoitoaine hiuksiin.

- Tiedän, että lihapullalook ei ole se vetävin tule-luokseni-look, mutta mitä sitten. Parempi sekin kuin että munasolut jäätyy.

Aamen.

Joululahjojen ostamisen taito

Pakkailin viime yönä joululahjoja ja mietin, tuliko sitä taas ostettua ihan turhia juttuja. Mielestäni ei tällä kertaa, mutta niinkin on kyllä joskus käynyt. Joulu on kuin varkain alkanut viime vuosina hiukan ahdistaa minua. Vaikka siitä kuinka yrittää olla stressaamatta, niin kyllä se pulssi vain väkisin nousee ollessasi jouluostoksilla satojen muiden ihmisten kanssa. Kaikissa kaupoissa on tungosta, ihmiset tönivät ja ovat äkäisiä ja joka paikkaan saa jonottaa. Siihen kaupan päälle vielä kauppakeskuksissa nonstoppina raikaavat joululaulut ja hermoromahdus on valmis. Jos tämän kaiken tekee vielä siksi, että ostaa velvollisuudesta turhaa krääsää, on jokin pielessä.

Antamisen ilo on paras ilo ja siksi haluankin antaa lahjoja, mutta niiden ostaminen on välillä todella haastavaa puuhaa. Se, ettet löydä sopivaa lahjaa vaikka ystävällesi ei mielestäni välttämättä kerro siitä ettetkö tuntisi häntä tarpeeksi hyvin, vaan huonosta tuurista. Joskus täydellinen juttu osuu nenän eteen kuin tilauksesta, joskus taas ei millään. Ongelma ainakin itselläni on lähinnä se, etten tyytyisi ostamaan niitä epätäydellisiä juttuja koska jotain on pakko ostaa. On myös vaihtoehtoja.

Mietin, millaisesta lahjasta itse pitäisin turhan tavaran sijaan. Lahjat, joissa tarjotaan toiselle jotain ovat aina kivoja. Siis esimerkiksi viet ystäväsi keikalle, syömään, leffaan yms. Siinä yhdistyy lahja ja se, että vietetään aikaa yhdessä. Mielestäni hienoja lahjoja ovat myös hyväntekeväisyyslahjat. Afrikassa varmasti tarvitaan puhdasta vettä kipeämmin kuin ystäväsi tarvitsee turhaa krääsää hyllyyn pölyttymään. Itsetehdyt lahjat ovat toki myös aina hienoja. Itse arvostan hirveästi vaikka itse kirjoitettua runoa tai neulottua kaulahuivia. Sitten vielä se tavaraa oleva lahja, joka ei mielestäni koskaan ole turha: kirja. Ilahdun aina kirjasta ja annan niitä myös itse mielelläni lahjaksi. Aina pitäisi pyrkiä lukemaan enemmän!

Tänä vuonna löysin lahjat aika kivuttomasti, joten hirveästi en ole joulusta stressannut. En myöskään tosin ole ollut hirveän innostunut, mutta ehkä se tästä. Satoipahan viime yönä sentään luntakin! Joulu on kuitenkin ihan kiva juhla, kunhan siitä ja erityisesti lahjoista ei ota liikaa paineita. Se on mielestäni ihan turhaa, parempi olisi keskittyä vain läheisten kanssa oleilemiseen ja rauhoittumiseen.

Rauhallista joulua kaikille!

Henryn joulupulma

Joulu on täällä taas, juhlatunnelmaa ilmassa, lunta maassa, ainakin melkein ja lämpöä ja hyvyyttä kaikkialla. Tämä kyseinen juhla yhdistää niin perheet kuin sukulaiset sekä rakastavaiset ja ystävät. Joulu on enemmän tai vähemmän vuoden kohokohta, silloin saa levätä ja syödä. Nimenomaan syödä jouluruokaa, sitten levätään, kunnes syödään taas ja sitten taas levätään. Ja syödään…

 Ennen lomilleni lähtöä toivotin kaikille hyvää joulua, myös kaikkien rakastamalle pölynimurille, Henrylle. Näin Henryn kasvoilla haikean ilmeen. Kysyin mikä häntä harmittaa, hän vastasi, että se kun kaikki lähtevät. Sanoin opiskelijoiden tulevan takaisin vuoden alusta.

”Niin..” Henry nyyhkäisi ja olin näkevinäni kyyneleen hänen valkoisilla silmillään.

"Onhan sinulla täällä muitakin imureita." Lohdutin. 

”Mutta ne on tyhmiä vihanneksia, eihän niillä ole edes silmiä. Enkä ymmärrä niiden alkukantaista kieltä”

”Noh, noh Henry. Oletko tutustunut heihin?” kyykistyin Henryn viereen ja katsoin tätä silmiin.

”Ei kiinnosta.”

”Eikö sinulla ole täällä yhtään ystävää tai sukulaista?”

”Eih.” Henry nyyhkäisi uudelleen. ”Kaikki ovat tällä hetkellä Vacuumlandiassa. Lennot ovat liian kalliita sieltä tänne.”

”Voi, se on kyllä ikävää”, vastasin tietämättä mitä minun olisi kyseisessä tilanteessa kuulunut tehdä. Harvoin sitä puhuu pölynimurin yksinäisyydestä ja vielä sellaisen kanssa.

”Mutta…” Henry nosti hieman katsettaan.

”Niin?” vastasin. Jotain hyvää oli tulossa.

”On eräs tyttö, jonka kerran tapasin netissä. Hänen nimensä on Hetty.”

”Vai, että Hetty? Hienoa!” Sitten tuli ikävä ajatus mieleeni. ”Mutta Henry, ihmiset ja imurit…”

”Ei hän ole ihminen senkin pönttöaivo vaan imuri!”

”Aa, niinpä tietysti. Anteeksi.”

”Hetty on vaaleanpunainen ja hän pörisee ihanasti kun imuroi. Kävin kerran salaa kurkkaamassa häntä töissä.”

”Kai kävit juttelemassa hänelle?”

”No niin kuin itse uskaltaisit tuollaisessa tilanteessa… En tietenkään käynyt! Olenhan mies ja kaikenlisäksi imuri!”

”Lähetä Hettylle kirje tai vaikka joulukortti. Joulu on parasta aikaa osoittaa toisille välittävänsä ja näyttää tunteensa.”

”No voisihan sitä kokeilla, vaikka aikamoista neiteilyä toi on…”

Taputin Henryä kylkeen, nousin ja hain hänelle joulukortin, jonka voisi lähettää. Hain kortin ja kynän. Henry rupesi kirjoittamaan. Yritin vilkuilla Henryn olan yli, mutta hän käänsi kylkeään ja mulkaisi vihaisesti. Annoin hänen kirjoittaa rauhassa.

                     Hetty, Henryn salainen ihastus

”Valmis. Hän sanoi ja antoi minulle kortin. ”Vie tämä postiin ja katsokin ettet vilkuile.”

”Okei en katso.” Pidän aina lupaukseni.

”Jos haluat tietää mitä kirjoitin, niin kutsuin hänet tänne, sitten viritän mistelinoksan asuntoni oven sisäpuolelle ja kun hän on oveni alla, niin annan heti pusun.”

”Henry ei noin voi heti tuntemattomalle teh…”

”Hei haloo! Et taida olla se fiksuin tonttu tunturilla! No en nyt oikeasti aio tehdä mitään noin tyhmää, mutta et lue silti sitä kirjettä!” Henry tutkaili minua hetken. ”Kieltämättä näytät kyllä ihan tontulta…”

”Kiitos Henry.. Hyvää joulua ja tutustu ihmeessä muihin! He ovat varmasti mukavia.”

”No kai sitä voi. Hyvää joulua sulle myös.” Henry hymyili jälleen.

Lähdin kotiini postin kautta ja aloitin pitkään odottaman lomani.

HYVÄÄ JOULUA JA ERITTÄIN ONNELLISTA SEKÄ RAILAKASTA UUTTA VUOTTA !!!

T: Aki P.

Suuri ja mahtava oraakkeli

Tuleeko tästä tekstistä tänään valmista?

-LASKE KYMMENEEN JA KYSY UUDESTAAN.

Okei. Yksi, kaksi, kolme...

-LUOTA ALKUPERÄISEEN AJATUKSEESI.

Se oli se, että tulee.

Sain Hirmuiselta Henniltä YO-lahjaksi maailman mahtavimman taskuoraakkelin, joka on siitä lähtien ollut kovassa käytössä. Sitä tuli jo lakkiaisissani illan ehdoton hitti, ja se on saavuttanut suuren suosion kaikissa muissakin kekkereissä, joihin olen sen kiikuttanut. Usein kaverini pyytävät minua tuomaan oraakkelin mukanani jo ennen juhlia. 

Oraakkeli toimii siis siten, että siltä kysytään kyllä/ei -muotoinen kysymys ja aukaistaan kirja random sivulta, josta löytyy vastaus kysymykseen. 

Kannattaako minun opetella tanssimaan salsaa?

-KUUNTELE TARKEMMIN, NIIN SAAT TIETÄÄ.

Hmm, ehkäpä kuuntelen siis salsaa.

Rakastaako ex-poikaystäväni minua yhä?

-EI. 

Kyllä oraakkeli tietää. 

Olen tarkkaillut, millaisia kysymyksiä oraakkelilta kysytään. Suurin osa kysymyksistä liittyy siihen, pitäisikö korkata toinen (ÄLÄ OLE NIIN VARMA.), kannattaako opiskella lääkäriksi/palomieheksi/sokerileipuriksi (OTA SIITÄ KAIKKI IRTI.), ja heruisiko Katilta/Matilta/Anssilta/Mirjalta/Sakelta/Päiviltä lämpöä (NYT KANNATTAA LAATIA UUSI SUUNNITELMA.)Ylivoimaisesti suosituin aihe on, kuten arvata saattaa, romantiikka. 

Lemmen asioissa ei ole, ei koskaan ole ollut, eikä koskaan tule olemaan mitään logiikkaa. Lisäksi nuoria ihmisiä hävettää tykätä toisistaan. Pakkien saaminen pelottaa niin paljon, että ennen kiinnostuksen tunnustamista on jotenkin vakuututtava siitä, että se kannattaa. Kun kaveritkaan eivät tiedä, olenko Ernesti-Martin mielestä vetävä, oraakkeli tarjoaa lopullisen vastauksen (OLOSUHTEET MUUTTUVAT VAUHDILLA.)

Olen käyttänyt oraakkelia paljon enemmän, kuin kehtaisin tunnustaa. Olen oikeastaan aika taikauskoinen, ja olen kärsinyt myös tarot-korttiriippuvuudesta. Jos ollaan rehellisiä, päätösten tekeminen on aivan kamalaa. Niitä tehdessä unohtuu usein, että väärän valinnan voi korjata tulevaisuudessa. Epävarmuusahdistuksissa jokainen päätös tuntuu johdattavan absoluuttiseen euforiaan tai sietämättömään kärsimykseen. Todellisuudessa tulevaisuus ei ole niin mustavalkoinen. Hirveintä päätöksissä on vastuu. Jos nyt päätän ryhtyä oopperalaulajaksi, omistan oopperalaululle koko elämäni ja epäonnistun silti, voin syyttää siitä vain itseäni.

On huojentava fantasia, että olisi joku, vaikkapa oraakkeli, joka voisi kertoa totuuden aina ja mistä tahansa. Voisin kätevästi siirtää vastuun teoistani oraakkelille, tai onnistua kaikessa, mihin ryhdyn. Uskaltaisin tehdä pelottaviakin asioita kun tietäisin, että tulen onnistumaan. 

Mutta onko oraakkeli aina oikeassa?

-EHKÄ. 

Hyvää viiniä
suu makeaksi
nautinnon tuo
kanssa hyvän ruuan

Punavihreä kukkanen
moniuloitteinen jopa
Piintyy kauas saarelle
luokse unelmien paikan
Ihana hiekka loistaa säteissä auringon
trooppisen saaren rannalla
kivikkoinen muuri vedenjakajana
vieressä miekkavalas
katsoo ja rakastaa poikaa
joka muurin päällä seisoo
he ovat yhtä
luottamus heitä yhdistää
toisilleen he ovat sielunveljet

Bändipaidoista

Huomasin, että omistan aika monta bändipaitaa suhteessa muihin "tavallisiin" paitoihin. Silti käytän niitä todella harvoin. Bändipaidat ovat meikäläisen vaatekaapissa niitä, joita säilytän periaatteessa turhaan, mutta joista en suostuisi luopumaan edes tulipalon sattuessa.

Mistä tämä johtuu? Miksi pidän lempibändieni paitoja piilossa pimeässä komerossa? Olenko musiikin suhteen ihan kaappihomo? Se ei johdu ainakaan siitä, että häpeäisin pitäväni bändeistä x tai o, eikä siitä, etten tahtoisi fanittaa bändiä x tai o julkisesti. On myös ihan sama, vaikka muut ihmiset kategoroisivat minut johonkin ihmisryhmägenreen pitämäni musiikin perusteella, eli sekään ei ole syy.

Ehkä totuus on se, että useimmat bändipaitojeni malleista eivät yksinkertaisesti imartele kroppaani tai tunnu mukavalta. Olen huono pitämään toppeja ja t-paitoja missään muualla kun omassa sängyssä yöpuvun korvikkeena. Mutta koska kivannäköisiä bändipaitoja on vaikea löytää, sellaisen bongatessani minun on vain saatava se - jos ei muuten, niin koristeeksi vaatekaappiini.

Koska bändipaitoja ei koskaan voi olla liikaa vaikkei niitä käyttäisi (tarkoitan tällä sitä, että tiedän tulevani ostamaan elämäni aikana lisää bändipaitoja vaikka malli olisikin epäsopiva), keksin neljä ratkaisua siihen, miten voisin hyödyntää kaappihomoja paidanressukoitani:

1) Taiteellinen ratkaisu: ripustan ne seinälle ikään kuin julisteiksi tai tauluiksi.

2) Tee se itse-ratkaisu: muokkaan paitojeni mallit itselleni paremmin sopiviksi.

3) Käytännöllinen ratkaisu: alan pitämään paitoja vaikka väkisin. Vaikka käsivarteni eivät ole yhtä timmit kuin Kippari-Kallen, kai minäkin voin tottua elämään samanaikaisesti sekä löllerökäsieni että lyhythihaisten kanssa.

4) Never gonna happen-ratkaisu: pyrin saamaan tiukoista bändipaidoista tarpeeksi motivaatiota urheilemiseen ja pinaatin syömiseen, jotta voisin tuntea niissä itseni hyväksi enkä Kaljamaha-Kalleksi.

Ps. Uffin looda tai hyväntekeväisyys eivät ole edes harkittuja ratkaisuja. En kestä ajatusta siitä, että joillekin paitani sopisivat kuin nakki sämpylän väliin, tai että köyhä afrikkalaislapsi tallustelisi surkeana ympäriinsä tietämättä, että hänen päällänsä on maailman parhaimman bändin paita.

kuva

Elämä kuin biljardimatsi

Tämän päivän esineeni käsittää itse asiassa montakin osaa. Kyseessä on nimittäin biljardipöytä palloineen ja keppeineen. Näillä esineillä ei ole muuta virkaa elämässäni kuin satunnainen stressin purkaminen. Satunnaisella tarkoitan, että pelaan bilistä enintään kerran parissa kuukaudessa.

Biliksen peluussa parasta on sen seurallisuus. En yleensä pelaa pelaamisen vuoksi, vaan seuran. Bilis on mukavaa tekemistä keskustelujen väliin tai illanviettoon kavereiden kanssa. Se rentouttaa ja saattaa tahattomasti hauskuuttaa kun pallo esimerkiksi joskus vahingossa pomppaa pöydältä ja on vaarassa osua kanssapelaajan kriittiseen alueeseen.

Biljardia voi opetella pelaamaan kuka tahansa ja siinä myös kehittyy nopeasti.  Biljardi on irtiottoa arjesta siinä missä lenkkeily, salilla käynti, konsoleilla pelaaminen tai biletys.  Bilis tosin on hillitympää kuin teinimestojen pöydillä tanssiminen räkäkännissä.   

Biljardin peluu muistuttaakin jollain tavalla elämää. Joskus kaikki asiat ovat samassa kasassa, sitten yhtäkkiä taas hujan hajan ympäri pelialustaa. Yrität suunnitella seuraavaa siirtoasi etukäteen, eikä sekään mene välttämättä kuten haluaisit. Joskus on kausia jolloin lyönnit menevät jatkuvasti ohi, mikään pallo ei liiku, eikä homma toimi sitten millään.
 Toisinaan se taas on liiankin helppoa, voit jopa kikkailla ja lyödä selän takaa ja silti onnistuu. Vaikka olisi kuinka hyvä pelaaja, niin silti, samoin kuin elämässä, et voi koskaan tietää kuinka peli lopulta tulee päättymään. Se tekeekin siitä niin koukuttavaa.  

Luunkestävä ruususormus

Monia vuosia sitten ostin eräästä ketjuliikkeestä kuvassa näkyvän sormuksen. Sinä päivänä olin erityisen onnellinen. Laitoin sormuksen saman tien sormeeni ja ratikkapysäkillä iloisesti viheltelevä mies kysyi, oliko se norsunluuta. Ei ollut, mutta siitä päivästä lähtien se on kestänyt kuin norsunluu ajoittain vauhdikkaassa elämässäni ja ympäriinsä heiluvassa kädessäni. Tai no, on siitä pari ruusunlehteä irronut mutta siinä se.

Jostain syystä sormuksesta tuli identiteettisormukseni. Siitä tuli niin iso osa minua, että ystäväni kyselivät sen perään jollei se ollut sormessani. Kun sormus oli hukassa, sen löytyessä taskunpohjalta valtasi niin minut kuin ystävänikin suorastaan herkistynyt helpotuksen tunne. Ikään kuin se olisi ollut kihlasormukseni, ja olisin purkanut jotain suurta ja tärkeää sen ollessa poissa.

Sormus on ollut hukassa erittäin usein. Välillä olen ollut varma sen lopullisesta katoamisesta. Mielessäni olen kiittänyt elämäämme yhdessä muistoja kaihertaen, kunnes - yllättäen - se on sitten löytynyt kengästä, vessan lattialta tai tuttavan kotoa. Hämmentävää sormuksessa on, että se on tullut aina ulos piilostaan paskimpina päivinä, sellaisina, kun olo on kaikkea muuta kuin seesteinen. Sen löytäessäni hymy on palannut huulilleni ja se onnellinen päivä, jona sormuksen hankin, on muistunut taas mukavasti mieleen.

En ole käyttänyt sormusta enää pitkään aikaan. Luulen, että pelkään sen katoavan. En omista muutenkaan paljoa koruja, sillä hävitän kaikki asusteiseksi luokiteltavat helposti. Tästä syystä tyylini on aina koruton, koska koruni ovat yksinkertaisesti teillä tietämättömillä. Mutta jostain syystä ruususormus (joka muistuttaa myös kukkakaalia) on pitänyt minusta sitkeästi kiinni. Ihan kuin se olisi päättänyt jäädä elämääni vähän pidemmäksi aikaa.

Kynänjyrsijän ajatuksia

Jokainen meistä muistaa varmasti joskus pidelleensä kynää kädessä stressaavissa tilanteissa, silloin kun jännittää ja ahdistaa. Itselle näitä tilanteita olivat muun muassa ylioppilaskirjoitukset, erilaiset kokeet ja testit. Monille myöskään pitely ei riitä: kyniä purraan, hypistellään, naarmutetaan pintaa ja pyöritellään sormien ympärillä. Miksi? Itse uskon sen olevan tekemisen puutetta, mutta varmasti myös (ainakin minulle) jonkinlaista stressinlievitystä. Sitä on kiva räplätä, jottei näyttäisi tyhjäntoimittajalta. Tai ihan muuten vaan, tehdäkseen jotain. Ajan myötä kynistä, ainakin lyijyisistä sellaisista, tulee käyttäjänsä tuunaamia: sellaisia, jotka ovat nähneet ja kokeneet ainakin pari vuotta ahkeran opiskelijan retuutusta.

Kynissä on monia ongelmia: lyijykynistä katkeaa lyijy, kuulakärkikynistä loppuu muste, tussit kuivuvat yms. Kuitenkin niissä on jotain nostalgista ja hienoa. Tuntuu täysin erilaiselta kirjoittaa vanhalla kunnon lyijykynällä kuin openofficella, jota tälläkin hetkellä käytän. Jälki on toki tyylikkäämpää ja selvempää, mutta käsiala on kaikilla sama, persoonallinen kosketus ei välity. Pidän ihmisten käsialojen vertailemisesta, sillä se tuo aina jotain ilmi kirjoittajastaan. Jotkut tekevät koristeellisia s-kirjaimia, toiset kirjoittavat viistoon ja kolmansia ei oikeastaan voisi vähempää kiinnostaa, kunhan selvää saa. Itse myönnän häpeäkseni osittain kuuluvani jälkimmäiseen kastiin.

Ja ajatelkaa mikä vapaus, kun inspiraation iskiessä ei tarvitse aina kaivaa esille tietokonetta. Vain kynä ja paperi esille ja ajatukset sanoiksi paperille - resepti on helppo. Tämä jokaisen kirjoittajan peliväline on kuitenkin aikeissa siirtyä uhanalaisten esineiden joukkoon. Se ei ole suinkaan ainoa ”entisaikojen” loistelias keksintö, joka sittemmin väistyy kehityksen tieltä. Jo aikaisemmin mainitut vanhat valokuvat ja televisio ovat myös siirtymässä syrjään Windows 7:n ja iphonen tieltä. Elämä on helppoa, mutta pitäisikö sen olla? Mielestäni se pieni vaiva, jota itsekin usein kartan, on vain hyväksi. Se myös muistuttaa siitä, että elämässä asiat harvoin tulevat ilmaiseksi ja valmiiksi pureskeltuina.

Jokainen on varmasti joskus kokenut tuskan, joka lyijykynällä kirjoituksesta seuraa. Etenkin, jos päätyy tilanteeseen, jossa joutuu kirjoittamaan paljon ja nopeasti. Ajatus haluaisi lentää kauas, mutta kynä ei seuraa perässä. Lohdutukseksi voi kuitenkin todeta, että sormissa säteilevä kipu on merkki siitä, että tuli nähtyä vaivaa ja saatua aikaiseksi.

Sananen valokuvista

Vuosi sitten Pariisissa ollessani kävin kirpputorilla, josta löysin eräästä pöydästä hirvittävät määrät vanhoja valokuvia. Olimme kaverini kanssa kuin lapset karkkikaupassa selatessamme kuvia läpi ja yrittäessämme valita, mitkä ihanuudet tahtoisimme itsellemme. Lopulta sain valituksi muutaman kuvan ja nyt kohtelen niitä kuin suurinta aarrettani, vaikka ne ovatkin vain pari kuvaa ventovieraista ihmisistä. Satun vain rakastamaan vanhoja valokuvia ja lisäksi minulla on noiden kuvien suhteen sellainen olo kuin olisin todella löytänyt aarteen, kuin olisin saanut palasen jonkun ihmisen elämästä ja nyt minun pitää varjella sitä.

Rupesin tässä mietiskelemään valokuvaamista yleensäkin ja sitä, miten se on muuttunut verrattuna menneisiin aikoihin. Vanhat valokuvat ovat mielestäni ihania, koska niistä tuntuu usein välittyvän aito tunnelma. Ne ovat räpsäisyjä elämän varrelta, toiset onnistuneempia kuin toiset. Eihän elämäkään ole vain täydellisesti onnistuneita hetkiä, joten ei jokaisen valokuvankaan täydy olla täydellinen. Nykymaailmaa vaivaa vitsaus, joka näkyy myös valokuvaamisessa; miksi tyytyä yhteen, jos voi saada kaksi? Ennen kuvattiin filmille ja sen vuoksi kuvia ei räpsitty mielin määrin. Nykyään meillä on muistikortit, joten ei ole syytä tyytyä vain yhteen kuvaan samasta tilanteesta, kun yhtä hyvin voi varmuuden vuoksi räpsiä muutaman lisääkin. Oota mä otan vielä yhen ku tästä tuli huono. Mutta mikä oikeastaan on huono kuva? Voiko olla, että joskus huono kuva on juuri se aito kuva? Sitä "täydellistä kuvaa" metsästäessä alle peittyy mielestäni helposti juuri kuvatun tilanteen aitous.

Edellisen ei sitten ollut tarkoitus olla piikki kenenkään lihaan, ellei sitten omaani. Itsehän olen oikea malliesimerkki ihmisestä, joka räpsii samasta lumikinoksesta viisi kuvaa ja sitten valitsee niistä parhaan (vaikka ne oikeasti ovatkin kaikki miltein samanlaisia). Miksi ihmeessä sitten teen niin, jos kerran tiedostan itsekin tavan typeryyden? En tiedä. Jotenkin on vain tajuttoman vaikeaa tyytyä siihen yhteen kuvaan jos se sitten sattuukin olemaan "huono" ja tietää, että lisääkin olisi voinut ottaa. Mielestäni täydelliset poseeraukset ja harkitut ilmeet eivät kuitenkaan ilmennä aitoutta ja siksi tahtoisinkin muuttaa kuvaustottumuksiani.

Eihän tämä ehkä laajemmin ajateltuna niin kovin iso ongelma ole, mutta kertoo se kuitenkin mielestäni jotain meistä ihmisistä. Pitäisi muistaa, että joskus vähemmän on enemmän, mutta tänä päivänä mikään ei vaan tunnu riittävän. No mutta se siitä aiheesta tällä kertaa, kirpparikuvista lähdettiin liikkeelle joten yritetäänpä luoda aasinsiltaa takaisin niihin. Jos siis omistat vanhoja valokuvia, tai uusiakin ihan teetettyinä eikä vain tietokoneen muistin varassa (ja taas sormi osoittaa itseeni), niin niitä kannattaa mielestäni oikeasti varjella rakkaudella, ne kun voivat parhaimmillaan olla ainutlaatuisia välähdyksiä elämästä.

Tiistain tähtenä TV!

Tänään päivän esine tulee olemaan jotain niinkin omaperäistä ja yllättävää kuin - televisio!  Tässä vaiheessa kaikilla lukijoilla loksahtavat leuat auki ja he ihmettelevät, että WAU! Kylläpäs pojalla on välähtänyt.

Kuvan tv ja ihmiset eivät liity, eivätkä osallistu, tänään juhliin.

Tämän ”lasitutin” (kiitos nerokkaan sanan keksimisestä Stephen Kingille) ottaminen tämän päivän esineeksi saattaa tuntua mielikuvituksettomuuden multihuipentumalta, mutta uskokaa tai älkää, sillä on ihan oikea tarkoituskin, miksi otin kaikista esineistä juuri tv:n esille Suomen itsenäisyyspäivänä. Tänä kyseisenä päivänä ”lasi-ikkuna luvatun hömpän maahan” saa illalla aivan toisenlaisen merkityksen: nimittäin linnanjuhlat. (Kyllä, omaperäisyys on päiväni teema). Vaikka tv yhdistää meitä ihmisiä muutenkin, etenkin tänään lähes kaikki me suomalaiset ja Suomessa olevat olemme yhtä, kun yhdessä änkeämme sohville tapittamaan tätä koko kansan pukujuhlaa. Ilman tv:tä se ei olisi mahdollista, sillä linnan eteen tuskin mahtuisi paria miljoonaa silmäparia pällistelemään menoa. 

Voisin sanoa, että melkein jokainen vilkaisee edes parin sekunnin ajan joka joulukuista perinnetapahtumaa, vaikka myöhemmin jyrkästi sen kieltävätkin. Useimmiten ne, jotka eniten vastustavat kyseistä ohjelmaa, tietävät siitä yllättävän paljon siihen verrattuna, etteivät ole sitä muka katsoneet (ja kyllä tästäkin löytyy henkilökohtaista kokemusta).

Tämä juhla yhdistää meitä eri osa-aluein. Jotkut ihastelevat pukuja, toiset vihastelevat kateellisina. ”Hyi, kato miten tolla on tummanvihreät kengät ja sen puku on vaaleanvihreä. Ihan hirveä muotikatastrofi!” tai "Kato Pertti, nyt se meni astumaan sen helman päälle! Siis toooodella noloa!" Huvithan ne ovat jostain revittävä.   

Tämä 94:s itsenäisyyspäivänjuhla yhdistää meitä kaikkia jollain tasolla seuraavat pari viikkoa, kun keskustelemme ketä linnassa oli vieraina. Väittelemme siitä, kenellä oli "oikeus" olla siellä, kenellä ei. Mitkä olivat kauneimmat puvut ja ihmiset.  Tai kamalimmat tyylimokat.

Televisio toimii meille tavallisille kaduntallaajille jonkinlaisena erikoiskutsuna pirskeisiin. Näemme suurin piirtein kaikki vieraat ja tapahtumat, tosin emme välttämättä sitä, kuka kompuroi liiasta boolista tai kuka tanssii kenenkin kanssa, mutta ei hätää! Sitä varten meillä on iltapäivälehdistö, joka tiedottaa meille auliisti tahtomattamme jokaisen nolon tai erittäin nolon mokan ja yksityiskohdan tulevina viikkoina ja vielä jokaisena päivänä.

Tämä juhla on tarkoitettu meille kaikille (Henrylle myös),  joten nauttikaamme siitä yhdessä!

Hyvää itsenäisyyspäivää kullekin!

T: Aki P. 

Merimieshattu

Valitsin päivän esineeksi ylioppilaslakin siitä syystä, että saan tänään sellaisen. Minusta tulee tänään ylioppilas, joten päivän ruokavalioni tulee koostumaan lähinnä kuohuviinistä ja kakusta. Huomenna saatan olla merisairas, joten älkää soitelko kovin aikaisin.

Ylioppilaslakki on mukava hattu, koska sen voi kätevästi hukata vappuna. Sitä voi koristella polttamalla siihen reikiä röökeillä. Ja mikä tärkeintä: lakkia voi käyttää hätätilanteissa (tai huvin vuoksi) juoma-astiana. Siihen mahtuu enemmän nestettä, kuin keskivertojuomalasiin. Joudun tulevaisuudessani juomaan omastani vähintään olutta, sillä ikävä kyllä, lakkini on valmistettu kellastumattomasta sametista. Pyh pah sanon minä! Mikään ei ole yhtä katu-uskottava asuste, kuin kellastunut yo-lakki. Valittaisin tästä huijauksesta heti erääseen helsinkiläiseen tavarataloon, ellen olisi saanut niin hyvää asiakaspalvelua sitä ostaessani. 

Katselin viime elokuussa sisilialaisen lapsuudenystäväni kanssa sisareni lakkiaiskuvaa. Tyylikäs italiatar kommentoi lakkia: sehän näyttää aivan merimieshatulta! En kertakaikkiaan voinut kiistää asiaa. Vivi sanoi kuitenkin haluavansa kuvan myös minusta omassa merimieshatussani. Olen jo alkanut helliä mielessäni kuvaa itsestäni purjehtimassa avomerellä yo-lakki päässäni kohti akateemista tulevaisuuttani tuulen liehutellessa täydellisesti kiharrettuja hiussuortuviani ja lokkien liidellessä ympärillä.

Ylioppilaslakki on ennenkaikkea symboli kolmesta ja puolesta vuodesta Alppilan lukion laivastossa. Rehellisyyden nimissä on myönnettävä, etten muista lukion oppitunneista juuri mitään. Mieleen ovat jääneet lähinnä bileet (eritoten penkkarit), röökipaikkakeksustelut, ruokisretket Paussiin (tuopponen 2,70, ja nelosbisse samaan hintaan!), helteiset iltapäivät Alppipuistossa, Leon koulumatka hiihtäen Helsingin keskustan läpi, blinikerhon kokoontumiset, ykkösten keittämä surkea kahvi, opintokapteenin tarjoama elämänpelastuskahvi ja satunnaiset karjalanpiirakat, yläasteen intohimo tuhota vessoja, opintomatka Sessa Auruncaan, jossa kukaan ei osannut englantia, jota mitä ilmeisimmin hallitsi demonikoira, iltapurjehdukset Helsingin- ja Vaasankadun merirosvokapakoissa ja tietysti pulahdus Havis Amandassa nasujaisissa (uskokaa pois, se tuli tarpeeseen elintarvikekylvyn jälkeen).

Oppitunneilla, jotka poikkeuksellisesti jäivät mieleen, lepyteltiin mukavaa, mutta loukkaantunutta opettajaa suklaalla, opittiin kukkakaaleista ja kondomien merkityksestä, kuunneltiin saarnaa työssäkäymisen moraalittomuudesta, kyseenalaistettiin monistevuorten ympäristöystävällisyys, kuunneltiin taistolaislauluja, katsottiin Matrix ilman taistelukohtauksia, tanssittiin pulpetilla soittoäänen säestyksellä, lintsattiin, analysoitiin Leo Mellerin tapaa lausua "antikristus", katsottiin zeitgeist-leffaa, esitettiin performanssi verenhimoisista keguruista ja pohdittiin, mitä musta väri symbolisoi Okolle. 

Se niistä listoista. Mitä yleissivistykseeni tulee, en ymmärrä vieläkään, mitä mitoosissa ja meioosissa tapahtuu. Opin kuitenkin lukiossa, että opettajat ovat ihmisiä, miehilläkin on tunteet,  sekä pääsin eroon ennakkoluuloistani trendikkäitä ihmisiä kohtaan. Muutuin lukioaikana pessimististä optimistiksi.

Uskon, että tärkein oppiminen lukiossa ei tapahdu luokkahuoneissa. Yleissivistystä tärkeämpää on sydämen sivistys, eli kyky kohdella muita ihmisiä kunnioittavasti ja ottaa vastuu omasta käytöksestään. Lukion kaltaisissa yhteisöissä opetellaan ennenkaikkea käyttäytymään ja ottamaan muut huomioon. 

Alppilan kasvateista tulikin kaiken hulluuden jälkeen ja opiskelusta huolimatta ihan kelvollisia yksilöitä. Jään tarkkailemaan kiinnostuneena, mille vesille kaikki alppilalaiset aikovat seilata merimieshatuissaan. 

Kuvan lakki ei liity tapaukseen.

Huvin vuoksi

On sunnuntai. Voitte vain arvata, mihin tämä nuori ihminen on kuluttanut viikonloppuiltansa. Siksi voitte myös kuvitella, miltä minusta nyt tuntuu, hautautuneena isoon valkoiseen peittoon ja korvien kuunnellessa melankolisia säveliä.

Olen miettinyt hämmentävän paljon jokapäiväisen elämämme monia esineitä. Varsinkin näin joulun alla esineiden merkitys tuntuu korostuvan postilaatikoiden täyttyessä ties minkälaisista katalogeista ja television mainoskatkojen pidentyessä taktisesti lastenohjelmien aikaan. Tänäpäivänä penskoilla on älypuhelin, Petellä on mopo koska naapurin Patullakin on, tädeillä on kaapit täynnä hopeaa joulupöytää varten, Dolly Partonit eivät poistu mökistään ilman huulipunaa, ja minun on vaikea valmistaa aamupuuroa ilman kauhaa ja kattilaa.

Se, mikä itseäni esineissä arveluttaa, on niiden todellinen tarpeellisuus ja ylenpalttinen kulutus. Kyllä, ne samat marmatukset olette jo varmaan kuulleet Esko-papan suusta tyylillä "silloin kun minä olin nuori".

Kun eksyn suuriin ostoskeskuksiin, nettikauppasivustoille tai muotiblogeihin, saan väkisinkin henkisen oksennusreaktion. Osta sitä osta tätä, joulun must have silkkisolmion silittäjä rakkaallesi nyt vain viiskytkaks kakskytviis, kotiteatteri plussakortilla vain tämän verran, kun ostat tauluteeveen, mulle nyt tarttu mukaa tällanen biletoppi ku ei tää ollu ku kakskymppii ja mul on näit vaan pari jo ennestään. Parhaimmat ja oksettavimmat mainosilmiöt ovat ne, jotka saavat ihmiset ajattelemaan, että uusi tauluteevee tekee elämästä huomattavasti paremman. Jostain syystä tietyt esineet symboloivat meille kaikkien tavoittelemaa onnea. Kuin tie onneen löytyisi tiettyjen tavaratalojen kautta.

Huolimatta monista kenkäpareistani ja villapaitakokoelmastani pyrin tavaramäärässäni minimiin ja siihen, että omistamani esineet ovat hyödyllisiä tai tunnetasolla merkityksellisiä. En omistaisi edes hiusfööniä jollei rakas äitini olisi tunkenut sitä väkisin muuttolaatikkoon. En ymmärrä mitään kotiteattereiden päälle, sillä jos minä haluan katsoa elokuvan hienoilla ääniefekteillä, menen ihan oikeisiin elokuviin. Mainoskatalogit selaan vihasta puhisten läpi ja viskaan kierrätykseen. Se, että omistaa vähän, tuntuu helpottavan ja yksinkertaistavan elämää. Minua myös viehättää ajatus siitä, että jos päätän muuttaa pois, tärkeimmät tavarani mahtuvat muutamaan pahvilaatikkoon eikä rekkalastilliseen. Mitä vähemmän jätän jälkeeni, sen parempi.

Siksi tulen omalta osaltani käsittelemään tässä blogissa juuri niitä esineitä, joita käytän päivittäin tai joilla on itselleni jokin todellinen merkitys. Jotkin esineistä saattavat kätkeä taakseen sellaisen tarinan, joka osoittaa, ettei tärkeintä ole pelkkä ulkomuoto tai eri ominaisuuksien hifistely, vaan hyvät muistot ystävistä, hienoista hetkistä, rakkaudesta, tanssilattialla pyörähtelystä, oikeasta elämästä.

Toisin sanoen juuri niistä asioista, joihin nuori ihminen kuluttaa viikonloppuiltansa.

kuva

Sininen kissa leijuu istuen hyllyllä.

Kanervat kukkivat.

Angervat punertavat loistossaan.

Vihertävät pallopensaat ovat kuin silmät kissan.

Äänellä jonka kuulen

Se on sinimusta, suurehko kokoisekseen ja siitä lähtee helvetillinen ääni. Se on ollut edelläkävijä alallaan jo vuosia. Ravinnoksi se nauttii paristoja ja pölyä, mutta onneksi sillä on kehno ruokahalu.
Puhun nyt herätyskellostani. Luotettavasta ystävästä, joka ei vielä toistaiseksi ole kääntänyt selkäänsä minulle. Minä tosin puukotin toveriani suoraan sydämeen, kun vein sen kirpputorille. Olin alhainen sika, mutta olen toipunut siitä.

Herätyskello on siitä erikoinen kapistus, että se näkee omistajansa aina huonoimpaan aikaan päivästä. Sen kanssa kommunikoidaan äänettömästi aamuäreänä, vaikka olisikin nukkunut riittävästi. Siihen kohdistuu suunnaton viha täysin syyttä, sillä se toteuttaa vain tehtäväänsä. Mietinkin monesti, miksi aamu on elämän darraisinta aikaa. Ja tarkoitan nyt sitä henkistä krapulaa, kun aivot ovat ikiroudassa ja liikkeet kankeita. Se, mikä tuntui illalla joltain mieltä ylemmältä, voi aamulla olla kaukainen, jopa epätodellinen muisto. Aamuista minulla ei ole juurikaan hyvää sanottavaa: ne ovat välttämättömiä häiriötekijöitä ainakin siihen asti, kun on onnistunut ryömimään kahvikupin ääreen.

Aamu on myös jostain syystä kirjoituksen aikaa. Ja kaikki johtuu vain siitä näkökulman muutoksesta, joka nukutun yön jälkeen iskee. Aivan kuin jokainen päivä olisi oma tarinansa: se aloitetaan kangerrellen, mutta lopetetaan useimmiten hyvään fiilikseen. On sanomattakin selvää, että pidän enemmän illoista.

Ja se ääni. Se tajuntaan puskeva kilkatus ja kalkatus, joka aamuisin kännykän herätyskellosta puskee mielen syvyyksiin. Kyllä, olen vaihtanut vanhan ja rakkaan herätyskelloni ihmisystävällisempään vaihtoehtoon. Tämä vain siksi, etten halua herätä siihen tunteeseen, jota kuvastaa lähinnä sähköaidan ronkkiminen.

Nopeusmittaria muodoltaan muistuttava herätyskelloni on nyt siis luokiteltuna ei-välttämättömiin esineisiin, mutta aina silloin tällöin nautin sen tasaisesta raksutuksesta. Se ei kiihdytä tahtiaan tai vastaa turhiin toiveisiin ajan nopeammasta kulusta, se vain harjoittaa uskollisesti ammattiaan ylösnousemuksen avittajana.

Hattufriikin muistelmat

Minä pidän hatuista. Ei, pidän on liian laimea sana. Miten olisi rakastan? Eihän se ole liian vahva sana, kun kuitenkin olen erittäin kiintynyt näihin elämäni sulostuttajiin? Joo, uskon että rakastan on sopiva sana tähän yhteyteen. Aloitetaanpa siis alusta...

Minä rakastan hattuja. Hattu löytyy päästäni lähes joka päivä, kuten varmaan jokainen minut tunteva on huomannut. Mutta miksi? Mikä niissä viehättää? Antavatko ne minulle elämänohjeita Lajitteluhatun tavoin?

Hatuista tuli osa pukeutumistani lukiossa. Ensiksi innostuin pipoista. Niinhän siinä sitten kävi, että kun lapsena sitä niskuroitiin eikä suostuttu pitämään pipoa päässä vaikka olisi ollut kuinka kylmä, niin yhtäkkiä en halunnut ottaa pipoa pois päästä edes koulutunneilla. Vähitellen aloin hankkia pipojen rinnalle myös ihan oikeita hattuja, sellaisia lierillisiä siis. Pian huomasin, että hattujen käyttöön jää todella pahasti koukkuun. Ilman hattua oloni on vajavainen.

Minulle hattujen hinta tai ostopaikka ei ole merkityksellinen (nimim. useimmat hattuni on ostettu H&M:ästä), vaikka toki mieluusti huolisinkin jonkin hienon päähineen pienestä ranskalaisesta vintage-putiikista. Lempihattuni ei myöskään ole se kuuluisa valkoinen yksilö, jonka eräänä keväisenä lauantaina painoin päähäni juhlallisessa seremoniassa. Hatun arvon ja rakkauden sitä kohtaan määrittää sen vähitellen karttuva historia. Hatut ovat kulkeneet päässäni festareilla, lomamatkoilla, juhlassa ja arjessa, milloin missäkin. Eräs hattuni muotoutui reilireissulla rinkassa uuteen, epämuodostuneeseen muotoon, mutta sen käyttökelvottomuus ei surettanut, sillä ainakin tiesin, että se oli elänyt hienon elämän ja päässyt reissaamaan Espanjaan saakka.

Yllätyn vieläkin siitä, kuinka paljon hatuilla saa huomiota. Erityisesti iltaelämässä on yleistä, että tutustuessani uusiin ihmisiin he jossain vaiheessa iltaa tahtovat kokeilla hattuani. Ventovieraatkin tulevat kommentoimaan niitä. Hattujen väliaikainen vaihtaminen on myös varsin hauskaa puuhaa ja sainpahan kerran jopa lätkäkypärän päähäni vaihtarina.

Yksi haittapuoli hatuissa kuitenkin on: ne osaavat lentää. Kerran liikenne pysähtyi, koska hattu päätti lentää tuulen mukana pois päästäni ja laskeutua keskelle katua. Se oli hieman noloa. En silti tuomitse hattuja tämänkään vuoksi, sillä täytyyhän ymmärtää, että lentäminen on hieno taito ja hattujen täytyy harjoitella sitä aina silloin tällöin.

Hattu pelastaa bad hair dayn, hattu näyttää coolilta, hattu suojaa tuulelta ja tuiskulta, hattu päässä on aina hauskempaa! Lista on loputon ja toivonkin, että hatun käytön ilosanoma leviäisi ja saisi uusia kannattajia! Se on hauskaa puuhaa eikä kovin vaikeaakaan, kuten seuraavaksi todistan.

Käyttöohje hatun käyttöön:

1. Laita hattu päähäsi.
2. Ole hattu päässäsi.
3. Feel the difference.

Arjen yllättäjä: Henry!

Se tunne kun avaat huoneesi oven ja huoneessa näyttää siltä kuin siellä olisi pidetty esikoulun ensimmäinen välitunti. Papereita siellä täällä, vaatteet tuolilla, tyynyt lattialla, pöytäkin näyttää enemmän abstraktilta taideteokselta kuin työskentelyalustalta ja nurkissa pölypallerot suunnittelevat jo ensimmäistä vallankumoustaan, vain ruokalautaset ja vesivärit seiniltä puuttuvat. Aluksi vaivun epätoivoon, mutta sitten muistan, että minulla on uusi ystävä, täydellinen tälläistä totaalista hävitystä varten ja se ystävä on Henry.  

  Henrystä liikkui aluksi paljon huhuja. Joidenkin mukaan se on vasta lapsi, joka välillä oikuttelee, jotkut huhut väittävät Henryn olevan vanha ja tulevansa jo tiensä päähän. Voi olla myöskin mahdollista, että Henry kertoo kaikille hieman erinlaisen tarinan. Minulle hän kertoi työskennelleensä pienessä asuntolassa jo vuodesta -83 (en tiedä kuinka luotettavaa tietoa tuo on) ja hän on kotoistin Imurlandiasta, pienestä valtiosta keskeltä Indokiinaa. Hän sanoo olleensa erittäin tyytyväinen työsopimukseensa, johon kuuluu päivittäiset ilmaiset ateriat ja oma pieni yksiö siivouskomerossa. Ainiin, jos jollekin jäi epäselväksi niin voisin tässä hieman täydentää, että Henry on siis pieni vihreä imuri, koiranpentumaisella katseella ja suurilla silmillä varustettuna.

Henry elinympäristössään.

 Suloisesta ulkomuodostaan huolimatta, Henry on sen verran kova jätkä, että on tatuoinut oman nimensä valkoisella värillä selkäänsä.

Henryn tatuointi.

 Kävin siis pyytämässä Henryä auttamaan sotkun siivoamisessa. Henry ei oikein tykännyt kun kesken päiväunien herätin hänet ja laitoin komeron valot päälle. Siispä koko sen ajan kun raahasin häntä töihin, Henry osoitti lapsellisesti mieltään kolistelemalla käytävällä, törmäilemällä seiniin ja pitäen kauheaa mekkalaa kuin uhmaikäinen lapsi. Lopulta hän suostui kompuroimaan kynnyksen yli ja rullasi painavalla ruhollaan suoraan varpaideni päältä (luulen, että hän teki sen aivan tahalleen).  Kiukuttelun jälkeen Henry kuitenkin hoiti hommansa, niin kuin yleensä, ja söi vatsansa täyteen. Minusta Henryn oli turha valittaa, koska ainoa mitä hänen tarvitisi ikinä tehdä oli nukkua ja syödä. Tosin se mitä Henry söi ei välttämättä ollut mitään gourmet ruokaa, mutta hänhän oli imuri! Siihen Henry vastasi katkerasti: "Ethän säkään mitään paskaa syö." Siinä vaiheessa Henryn oli aika painua koppiinsa nukkumaan ja selvittelemään ajatuksia. Ehkä hän olisi seuraavan kerran auttavaisempi. Jopa pölynimurilla on huonot päivänsä.  

Mr. Buddha ja pikku-Siddharta

Sisareni esitteli minulle muutama vuosi takaperin mr. Buddhan. Ensitapaamisemme sujui hilpeissä merkeissä. Mr. Buddhassa oli jotain niin alkukantaisen riemukasta, että nauroin hänelle, mutta hän ei loukkaantunut. Itseasiassa hän vain nauroi entistä enemmän. Siinä me nauroimme yhdessä, minä ja mr. Buddha. Silitin hänen valkoista vatsaansa. Hänen ilmeinen liikalihavuutensa ei näyttänyt häiritsevän häntä, joten en antanut sen häiritä minuakaan. Mr. Buddhan elämänilo oli tarttuvaa. Halusin tulla hänen kaltaisekseen. Halusin olla yhtä onnellinen ja saada ihmiset hymyilemään. Siispä otin mr. Buddhan asumaan huoneeseeni.

Seuraavana aamuna heräsin ja näin mr. Buddhan pöydälläni kannustamassa minua uuteen päivään kädet voitokkaasti ilmassa. En voinut olla hymyilemättä katsellessani tuota onnellista punkeroa. Oma vatsanikaan ei vaikuttanut niin pehmeältä verrattuna mr. Buddhan pinkeään pömppöön. Tiesin, että meidät oli luotu toisillemme. Aina kun olin onneton, mr. Buddha muistutti minua kaiken hetkellisyydestä ja elämän mukavista puolista. Hänen hymynsä ei hyytynyt toivottomimmissakaan olosuhteissa. Mr. Buddhan vilpittömään rohkaisuun voin luottaa aina.

Päätin tänä syksynä adoptoida mr. Buddhan kanssa pikku-Siddhartan Indiskasta. Koko hylly oli täynnä kodittomia munkkilapsia matkallaan kohti valaistumista. Adoptoinnissa ei voi välttyä tietyiltä kuluilta ja epäilinkin, onko tämä taloudellisesti järkevää. Kaikki epäilyni haihtuivat, kun pääsin pikku-Siddhartan kanssa kotiin. Hän näytti niin tyytyväiseltä oloonsa meditoidessaan vessassani. Pikku-Siddharta hehkui kosmista viisautta ja rauhaa. Aivan kuten mr. Buddhankin kanssa, tunsin voimakasta halua muuttua pikku-Siddhartan kaltaiseksi. Haluan hymyillä tuollaista ehdottoman tyyntä hymyä elämäni jokaisella minuutilla.

Mr. Buddha ja pikku-Siddharta palauttavat minut monta kertaa päivässä läsnä olevaan hetkeen. Syventyessäni katselemaan heitä hymyilen hetken tuota samaa hymyä ja tiedän, että jokainen paikka ja jokainen hetki on temppeli.

Mursun vuosi

Mursun sielun sykkivä ydin
räjähti raivokkaaseen jyskeeseen
mursu tuntee universumin painon kulmahampaissaan
meren pitkän historian leuanalusihopoimuissaan

mursu on viisaampi kuin Itämään tietäjät
mursun yhteys kaikkeuteen,
sen hienostunut kauneus

mursun kiihkeä halu ymmärtää ihmisyyden sisin olemus
ihmisen haluttomuus ymmärtää mursun

mursun yksinäisyyttä kirkuva tyhjyyden tunne
mursun evien melankolinen läiske,
mursun ryppyjen syvät vuodet,
viiksikarvojen haikea havina

mursu tuntee tulevaisuuden painon
menneisyyden kaikujen kautta
mursun silmissä
enemmän kuin aurinkokunta

Runo:
Henni E. & Julia S.

Maalaus: Julia S.

Moi kaikki

ja tervetuloa lukemaan blogiamme Elämäni esineet - arjen käännekohtia! Blogimme idea on yksinkertainen: tulemme kirjoittelemaan arkisista (tai vähemmän arkisista) esineistä, jotka inspiroivat meitä. Pyrimme kiinnittämään huomiota sellaisiin pieniin esineisiin ja asioihin, joita ei ehkä aina tule sen syvemmin mietittyä.

Tekstejä tulevat julkaisemaan kuusi Työväen Akatemian kirjoittamisen opiskelijaa: minä (Henni), Aki, Harald, Netta, Julia ja Elina.

Toivottavasti kirjoituksemme onnistuvat herättämään iloa ja innostusta! Jätä ihmeessä myös jälki vierailustasi kommenttiboksiimme, jos herää ajatuksia joita tahdot jakaa kanssamme.